Osa#2

Hiro kävi pitkäkseen nurmelle, puolen metrin päähän Aiyusta. Hän nojasi itseään kyynerpäihinsä ja taivutti niskaansa taaksepäin, katsellen hymyillen taivaalle, ennen kuin sulki silmänsä ja huokaisi hiljaa.
Aiyun puhuessa, ja kertoessa, ettei koskaan ollut käynyt kaupungin ulkopuolella, Hiro avasi silmänsä ja käänsi katseensa Aiyuun.
"Oikeesti? Et ikinä?" Hän kysyi epäuskoisena. "Sä oot jäänyt paitsi niin paljosta. Mä en tiedä mitään muuta parempaa tekemistä kuin olla vain vaikkapa metsässä. Ottaa rennosti, sulkea silmät ja kuunnella luontoa..."
Hiro sulki silmänsä uudestaan, mutta rypisti otsaansa sitten ja avasi ne uudestaan.
"Tää puistokin on suht hyvä paikka nauttia luonnosta, mutta tääl voi vieläkin kuulla liikenteen melun", hän huokaisi ja kääntyi kyljelleen, kasvot kohti Aiyua.
"Sun pitäis oikeesti päästä nauttimaan joskus aidosta luonnosta. Se on niin vapauttavaa ja kaunista."

Aiyu kuunteli Hiron sanoja ja nyökkäsi vain hivenen haikeasti.
-Niin...mut..no mun veli ei yhtään tykkää luonnosta tai mistään semmosesta. Se tykkää olla kaupungissa ja viihtyy parhaiten siellä. Ni en mä oo koskaan yksin uskaltanu lähtee. Enkä uskaltaiskaan.., poika selitti sitten ja kohautti olkiaan hivenen harmistuneena. Hän vilkaisi sitten Hiroa nopeasti ja punastui hivenen kääntäen kasvonsa äkkiä takaisin kohti taivasta.
-Mut ehkä mä joskus pääsen.., hän mietti ääneen.

Hiro nyökkäsi ja hymyili Aiyulle.
"Voithan sä tulla mun mukaan joskus käymään mun äidin luona. Se paikka on kaukana tästä kaupunkielämästä", hän sanoi naurahtaen ja kiepahti selälleen, pää nyt pehmeää nurmea vasten. Hän sulki silmänsä jälleen ja oli vain hetken hiljaa, hengitellen raikasta ulkoilmaa ja koittaen sulkea liikenteen äänet taustalta.
"Osaisinkohan mä tulla itsekseni tänne... epäilen, et mun tekee mieli tulla tänne puistoon melko useesti. Tää taitaa olla yksi niistä harvoista paikoista, jossa mä voin rentoutua tääl Tokiossa", Hiro mumisi itsekseen.

Aiyu punastui hivenen lisää.
-Sun äidin luokse, hän toisti hivenen hämmentyneenä. Hän kikatti sitten suloisesti ja nosti käden suunsa eteen. Poikaa kyllä keihtoi ajatus lähteä pois kaupungista mutta ajatus siitä että joutuisi olemaan pidemmän ajan Kanyasta erossa oli hivenen kauhistuttavaa. Hän sulki myöskin silmänsä ja nautti mukavasta tunteesta.
-Mmm. Noh voitha sä aina sit soittaa mul ni voidaa tulla tänne yhessä, hän sanoi naurahtaen.

Hiron huulille nousi hymy hänen kuullessaan jälleen Aiyun kikatuksen vierestään. Hänen silmänsä pysyivät kiinni, jotta muut aistit saisivat lisää voimaa. Oli ihanaa kuulla taas lintujen ääntä ja puiden hiljaista kahinaa kun hiipivä tuuli kulki niiden lävitse.
"Mmh, totta", Hiro vastasi hymy äänestä kuuluen Aiyun sanoihin.
"Oot kyllä ihana ihminen... ihmettelen tosissani miks muut muka olisi mieluummin sun veljes kanssa kuin sun."

Aiyu kohautti olkiaan.
-Varmaan koska se on äänekkäämpi ja sosiaalisempi ja tykkää olla huomion keskipisteenä, poika totesi sitten ja naurahti hiljaa. Hän ymmärsi kyllä miksi ihmiset yleensä pitivät enemmän Kanyasta kuin hänestä.
-Mut kiva et tykkäät musta, hän sitten sanoi ja punastui kevyesti. Poika kikatti ja avasi silmänsä. Hän sipaisi varovasti Hiron nenänpäätä.
-Mäki tykkään susta, poika sanoi varovasti ja ehkäjonkun korviin lause olisi tuntunut liiankin varovaiselta.

Hiro naurahti ja raotti hitaasti silmiään. Hän käänsi kasvonsa Aiyua kohti ja katsoi tuota muutaman sekunnin silmiin ennen kuin virnisti.
"No hyvä", hän sanoi ja kostoksi Aiyun kosketuksesta painoi pehmeästi sormellaan toisenkin pojan nenänpäätä.

Aiyu puanstui vain enemmän ja piilotti kasvonsa käsiensä taakse. Kun hän tunsi punotuksen laskevan uskaltautui poika kurkistamaan käsiensä takaata.
-Onks sun isälle tapahtunu jotain? Ku puhuit vaan äidistäs, poika sitten uteli varovaistesti ja katseli Hiroa.
-Jos siis saa kysyä?

Hirosta Aiyun punastelu oli suloista katseltavaa ja hän vain hymyili leveästi toisen pojan piilottaessan kasvonsa käsiensä taakse. Kun Aiyu sitten uskaltautui kurkistamaan sormiensa lomasta oli Hiro jo kääntänyt kasvonsa jälleen kohti taivasta, silmät seuraten hitaasti ohitse lipuvia pilviä.
"Umh, ei sille mitään sen kummempaa, ainakaan mun tietääkseni. Varmaan nainut jonkun itteensä puolet nuoremman naisen", hän vastasi toisen kysymykseen olkiaan välinpitämättömästi kohauttaen, äänestä kuuluen silti pieni ärtymys isäänsä kohtaan.
"Se hylkäs äidin ja mut monta vuotta sitten ja siitä on yli kymmenen vuotta kun oon viimeks sen nähnyt. Kuvatkin on hävitetty, niin en paljoa edes muista miltä se näytti."

Aiyu katseli Hiroa ja nyökkäili. Hän sipaisi pojan poskea varovasti.
-Mä oon pahoillani, hän sanoi pahoittelevasti ja katui hivenen sitä että oli kysynyt. Toisaalta verrattuna kaikkeen mitä hänen perheessään oli tapahtunut niin poika kyllä ymmärsi. Hän jäi myöskin hetkeksi aikaa tuijottelemaan taivaalle. Hän huokaisi ja kääntyi sitten kyljelleen laskien sormensa sivelemään ruohoa.
-Onks sun äidin luona hevosia?, poika uteli.

Hiro pudisti pienesti päätään Aiyun sanoessa olevansa pahoillaan.
"Älä oo. Se mies ei ollut tarpeeks hyvä äidille", hän huokaisi ja nosti kätensä haromaan hiuksiaan.
Aiyun seuraava kysymys sai Hiron hymyilemään hivenen haikeasti ja hän pudisti jälleen päätään.
"Nää... ei meillä käy kuin yks kulkukissa ja moni siili syömässä kun nälkä yllättää", Hiro sanoi naurahtaen keveästi, muistaen selvästi kun oli pienenä poikana alkanut huutamaan täyttä kurkkua äidilleen kun oli ulkona nähnyt letkan pikkuisia siiliä taapertavan ympäriinsä. He olivat antaneet niille piikikkäille pikku palloille maitoa syötäväksi ja saanutkin sitten iloita pienien eläinten seurasta siitä lähtien.
"Mut meijän naapurissa on eräs pariskunta. Niillä on kolmisen hevosta ja yks vajaa vuoden vanha varsa. On niillä sit muitakin elukoitakin... Niiden luona mä kävin useasti eläimiä hoitaas."

Aiyu hymyillen kuunetli Hiron sanoja.
-Kuulostaa tosi ihanalta, poika sanoi haaveilevasti ja huokaisi. Hän katseli Hiroa hetken aikaa ja naurahti sitten.
-Voidaanko lähteä heti, hän kysyi kikattaen ja peitti suunsa hetkeksi aikaa. Aiyu sipaisi hiuksiaan hivenen ja kallisti päätään.
-Kumpa mäki olisin varttunu maalla. Ois ollu hirveen ihanaa.

Hiro nauroi ja käänsi katseensa Aiyuun.
"Nyt hetikö?" Hän kysyi epäuskoisena ja huvittuneena. Hän pudisti hymyillen päätään.
"Mun äiti oottaa et mä tutustuisin tähän kaupunkiin kunnolla ensin ja tulisin sitten opiskelujen välisillä lomilla käymään", hän sanoi ja risti kätensä päänsä alle, jääden tuijottelemaan hieman tummenevaa taivasta yläpuolellaan.
"Se antais mulle satikutia jos heti palaisin äidin helmoihin kotiin."

Aiyu naurahti hiljaa.
-No ei se antais satikutia jos toisit mukanas näin sulosen pojan, hän sanoi kikattaen ja punastui taas pienesti. Poika hymyili hievenen ja siveli ruohoa sormillaan.
-Onks teillä sun äidin kanssa läheiset välit? Onks sulla sisaruksia?, hän yteli ja selvästi mielellään haluaisi tietää kaikennäköistä Hirosta.

Samin katse kääntyi lattia kohti, hänen peitellessään selvästi pettynyttä ilmettään.
"Ahaa... Joo, kyllä minä... Hideakin muistan", poika mutisi kääntäen katseensa täysin vastaiseen suuntaan Nigelistä, jääden tuijottamaan seinää, alahuultansa pureskellen. Koko matkalle lähtö ei ollut miellyttänyt Samia ollenkaan, mutta se, että Nigel aikoi mennä vielä katsomaan Hideakia... Se teki koko jutusta Samille vastenmielisen.

Nigelin kulmat kurtistuivat hänen huomatessa Samin selvän pettyneisyyden. Lisa Nigelin takana laski kätensä veljensä olalle ja kumartui kuiskimaan tuon korvaan.
"Siis sitä Kanyan hutsuks kutsunutta Hideakiako sä meet kattomaan?" Hän supisi pojan korvaan jo äänestä kuuluen selvää halveksumista. Hän ei ollut koko Hideakia tavannut, mutta jo tähän asti kuulemansa perusteella hänestä Sam olisi paljon parempi hänen veljelleen kuin tuo Italiassa asusteleva poika.
Nigelin katse käännähti salamannopeasti Lisaan kasvot pieneen vihaan nousseena.
"Sulla, eikä kenelläkään muullakaan, ei ole mitään oikeutta kutsua Hideakia siksi!" Hän suhisi koittaen pitää äänensä alhaisena, mutta puhe oli selvästi ainakin Samin kuunneltavissa.
"Itehän sä sanoit et se meni jonkun italialaisen mukana sinne Italiaan. Ja mitä se tämänaamunen puhelu oli olevinaan?" Lisa kuiski kulmat kurtussa ja huulet mutrussa. Nigelin kasvot vääristyivät hieman ja hän nousi sohvalta tömistellen vihaisena ulos kellarihuoneistosta, paukauttaen oven kiinni perässään.

-

Hiro nauroi Aiyun selvälle itseluottamukselle ulkonäköään kohti.
"No sulla ei ainakaan epäluuloja sun ulkonäkös suhteen taida olla", hän sanoi leveästi hymyillen. "Mut eipä sille paljoa aihetta oliskaan."
Hiro katseli silmät suun mukana hymyillen Aiyua ja painoi ohimonsa pehmeää ruohomattoa vasten.
"Mulla ei ole sisaruksia, joten siks mun ja mun äidin välit on varmaankin näin läheiset. Isänkin lähdettyä ei meillä ollut muuta kuin toisemme."

Aiyu punastui jälleen.
-Ääääh...en mä tarkottanu kuulostaa siltä, poika sanoi häpeissään mutta hymyili kuitenkin pienesti kun Hiro lisäsi ettei paljoa aihetta ollutkaan epäillä. Hän kääntyi vatsalleen makoilemaan ja katseli toista nyökkäilin.
-No se on hyvä et teillä on toisenne. Se on aina hyvä et on joku, hän sanoi hymyillen ja sipaisi hiuksiaan.
-Vähän niinku mulla on Kanya..

Hiro hymyili vain ja jäi vain katselemaan Aiyun kasvoja. Toisen katseleminen oli kumman rentouttavaa ja koukuttavaa.

Aiyu hymyili pienesti takaisin. Hän hämmentyi kuitenkin hivenen katselusta ja laski leukansa ruohikkoon jääden tuijottelemaan vain hiljaisena eteensä. Poika oli siirtänyt Hello Kittynsä vierelleen ja huokaisi rentoutuneesti. Poika säpsähti kuitenkin ja hypähti miltein puolimetriä ilmaan kun kuuli kaukaata ukkosen jyrinää. Aiyu nousi seisomaan ja vilkaisi taivaalle hermostuneesti.

Jyrähdyksen kuuluessa Hiro ei säikähtänyt sitä yhtään. Hän vain siirsi katseensa aijempaa tummempaan taivaaseen ja hymyili hellästi. Hän rakasti sitä kuinka ilmasto ja luonto ilmaisivat olemassaoloaan. Jo pienestä pojasta pitäen hän oli rakastanut raikasta ja virkistävää vesisadetta.
Hiro kuitenkin huomasi Aiyun säikähtäneen ja hermostuneen olemuksen, joten nousi itsekin hitaasti jaloilleen.
"Pitäiskö meijän suunnata takaisin asuntolalle, vai?" Hän kysäisi vilkaisten toista poikaa.

Aiyu käänsi katseensa Hiroon ja nyökkäsi sitten vain näyttäen oikeasti melko säikähtäneeltä. Poika nousi ylös ja halasi pehmoleluaan tiukasti. Hän pureskeli huultaan varovasti ja sipaisi hiuksiaan.
-...Saanko tulla sun luokse?...En haluis mennä sinne kellariin mut en olla yksinkään...varsinkin jos alkaa.., poika sanoi ja vilkaisi taivaalle päin kun sieltä kaikui jo seuraava jyrähdys.

Hiro nyökähti lähes samantien.
"Joo, tottakai", hän sanoi ja lähti kulkemaan heidän tulosuuntaansa. Hetken päästä ensimmäiset pisarat tippuivat taivaalta, eikä Hiro voinut estää pientä hymyä, mikä kohosi hänen kasvoilleen huolimatta siitä, kuinka peloissaan siinä vieressä kulkeva Aiyu oli. Jyrähdykset eivät aiheuttaneet minkäänlaista negatiivista reaktiota hänessä.

Aiyu taas suorastaan tärisi kauttaaltaan kävellessään siinä Hiron vierellä koko olemus hivenen lyyhistyneenä. Poika puri huultaan ja tuijotteli vain kenkiensä kärkiä pystymättä edes keskittymään puhumiseen. Hän säpsähti salaman lyödessä ja nopeutti askeliaan hivenen. Onneksi pian he olivat jo kerrostalon lähettyvillä. Aiyu ei kuitenkaan hirveästi rauhoittunut vaikka he pääsivätkin sisätiloihin.

Hiro vilkaisi silmäkulmastaan Aiyua ja nopeutti kävelytahtiaan toisen mukana. Hän avasi asuntolan oven tuolle, mennen toisen pojan perässä sisälle. Tällä kertaa Hiro meni portaiden sijasta hissille. Hän kun epäili, että se olisi turvallisempi vaihtoehto Aiyua ajatellen. Ties vaikka tuo kompastuisi rapuissa tuossa kunnossa ja löisi päänsä. Hissi oli sopivasti oikeassa kerroksessa ja Hiro asteli sen sisälle, pidellen ovea ystävälleen auki. Hetken kuluttua hän seisoikin jo kolmannessa kerroksessa huoneistonsa oven edessä kaivelemassa avaimia farkkujensa taskusta. Hän napsautti lukon auki ja asteli kapeaan eteiseen, potkien märät lenkkarinsa huoneen sivuun.
"Oota, haen sulle pyyhkeen", Hiro sanoi Aiyulle kipaisten samantien makuuhuoneensa yhdelle kaapille. Sade kun oli jo ehtinyt kastella heidän hiuksensa ikävään kuntoon.

Aiyu piteli vain tiukasti Hello Kittystään kiinni ja huultaan purren seurasi Hiroa hissiin. Poika pysyi hiljaisena koko matkan ylös ja asuntoon sisään. Hän sujautti kengät jalasktaan ja nyökkäsi toisen sanoille. Hän asteli sitten peremmälle ja jäi seisomaan keskelle huoneistoa antaen katseensa hetken tutkia asuntoa.