Osa#3

Zen asteli kylmään iltaan ja veti lämpöiset lapaset käsiinsä. -Aina vaan pahenee tämä ilma.

John astui Zenin perässä ulos.
-Niinpä, hän sanoi ja vilkuili ympärilleen.

Zen lähti kulkevaan suuntana puiston takana sijaitseva rivitalo. Hän hymyili hiukan kävellessään. Miehestä oli mukavaa että pääsisi käymään Wakakin luona ja tuo opettaisi hänet leipomaan Johnille jotain hyvää.

Haru tuhisi sängyssä ja nukkui rauhallista syvää unta.

Chojiro tunki kätensä taskuihinsa ja puhalteli ilmaa suustaan kaulahuivin takaa. Hän käveli puiston lävitse kohti keskustaa.

John kuuli pieneltä kujalta hiljaisen kolahduksen. Hän käänsi katseensa sinne ja näki suloisen koiranpennun.

Zen pysähtyi huomatessaan Johninkin tekevän niin. -Mitä nyt? Hän kysyi hieman kummissaan katsoen miestä ja sitten suuntaan johon tuo katsoi.

-Tuolla on tosi söpö koiranpentu, John sanoi hieman kimakalla äänellä. Hän vilkaisi Zeniä hymyillen.

Zen vilkaisi Johnia ja katsoi sitten koiraa. -Mitä meinasit?

John ei vastannut, vaan läheni hitain askelin koiraa, kyykistyen aina vähän. Koira haukahti, ei ilkeästi tai peloissaan, vaan melko uteliaasti.

-John.., Zen yritti ja katsoi miestä, joka näytti olevan täysin haltioissaan. Zen huokaisi hiljaa ja kulki melko hitain askelin kaksikon luokse, ettei säikyttäisi koiraa.

John oli nyt ihan kyykyssä pienen koiran edessä, joka nuuski innostuneena hänen kättä. Varovasti John siirtää kätensä pennun pään päälle ja rupeaa rapsuttamaan sitä.
-Onkohan sillä omistajaa, tai emoa...

Zen kyykistyi Johnin vierelle ja katseli toisen käsissä kiehnäävää koiraa. -Se pitäisi varmaan viedä poliisiasemalle. Jos sillä on omistaja, se varmaan kaipaa tätä.

-Mutta kai me pidetään se siihen asti, kunnes omistaja löytyy? John kysäisi. -Olen keksinyt sille jo nimenkin, hän virnisti.

-Voi ei, John, Zen katsoi miestä vierellään kuin ei voisi uskoa tuota. Mies vilkaisi koiraa ja sittne kelloa.

-Sen nimi on Ulf! John vilkaisi hymyillen Zeniä. -Jooko, Zen?

-John, et voi nimetä sitä. Se ei ole meidän koira, Zen yritti ja nousi seisomaan. -Yön yli se silti varmaan tarvitsee meillä pitää. Kello on jo vaikka ja mitä.

-Jes! John huudahti ja nappasi varovasti koiran syliinsä. -Ja tämän yön ajan se on mulle Ulf, hän mumisi.

-John kultapieni, se ei saa tottua tuohon nimeen, Zen sanoi ja suukotti Johnia kevyesti.

-Mutkun ei se ehi tottua, John vastasi, -Ja miksi minun sitä sitten pitäisi kutsua?

Zen huokaisi hiljaa ja haroi hiuksiaan. -Mennään nyt kotiin, tässä alkaa tulemaan kylmä itse kullekkin.

John lähti pomppimaan reippaasti kotia kohti.

Zen katsoi päätään pudistellen Johnin selkää ja lähti sitten tuon perään.

John piti koiranpentua tiukasti sylissään. Hän naurahti välillä koiran kielen lepattaessa pitkällä suun ulkopuolella.

Zen kulki kodilleen koiraa epäilevästi vilkuillen. Hän avasi talon oven päästäen Johnin ensin.