Tarinamme: Natasha Guide (By. Nishu & -Crawfish-)

Aurinko tulvi verhojeni lomitse huoneeseeni. Heräsin. Seinän toiselta puolelta kuului kuusi kertaa käen kukkuminen, sen jälkeen äitini kuorsausta. Nousin istumaan oliivinvihreä peitto sylissä. Kuului kova uikahdus, kun koirani tippui sängystä. ”Sori, Friida”, sanoin hymyillen lattialla seisovalle Australianpaimenkoiralle. Friida loi minuun närkästyneen katseen, ja kömpi takaisin sängylle. Nousin seisomaan ja kävelin ikkunan luokse. Puolet, vielä eilen olleesta lumesta oli sulanut. Sitten takaatani kuului kova kolahdus. Käännyin katsomaan, mitä oli tapahtunut: Friida oli tiputtanut kalliin maljakon hyllyni päältä, ja meteli oli saanut isoveljeni ilmestymään ovelleni. ”Huoh. Opettaisit tuon eläimen käyttäytymään kunnolla,” veljeni vaikeroi. ”Luulin jo, että jotain vakavaa oli sattunut!” Hän huusi vetäytyessään alakerran vessaan. ”Ole hiljaa!” huusin, siivoillessani maljakon palasia lattialta.

Olen Natasha Guide, 15-vuotias, melkein tavallinen tyttö. Lisäkseni perheeseeni kuuluu isoveljeni, David ja äitini, Amalia. Harmi vain, että aina, keskellä yötä, äitini tulee kotiin juovuksissa. Isäni kuoli kun olin 2-vuotias, eikä ketään enään puhu hänestä mitään. Kaikki elävät kuin häntä ei olisi ikinä ollutkaan. Minä sain pari vuotta sitten aivan ihanan koiranpennun, Friidan.

Havahduin ajatuksistani Friidan hyppiessä jalkojani vasten, kuin sanoen: ”Älä siinä vain haaveile! Täällä on suita ruokittavana!”

Lähdin keittiöön, Friidan pyöriessä jaloissani. Kuulin telkkarin pauhaavan jo täysillä olohuoneessa, siellä oli kuulemieni äänten perusteella menossa salkkareiden uusinnat. Siitä päättelin että äitini oli hereillä. Kuljin telkkarin ja sohvan välistä, koska muualta ei keittiöön päässyt. Äiti haisi taas viinalta. ”Hei poies siitä television erestä!” Äiti rähisi humalassa, moneltakohan hän oli tullut eilen kotiin... ”Kyllä, kyllä, äiti,” mumisin, ja vetäisin Friidan pois äidin lähettyviltä. Hän oli jo kerran juovuksissaan potkaissut Friidaa pahasti kylkeen ja sitä en antaisi tapahtua uudelleen! Menin nopeasti keittiöön. Veljeni istui jo pöydän ääressä lukemassa lehteä. Avasin jääkaapin, ja rupesin etsimään Friidalle, sekä itselleni jotain syötävää. David ja äiti saisivat kokeilla tehdä tänä aamuna aamiaisensa itse! Ajattelin. Minä en enään rupea heitä holhoamaan.

Syötyäni menin lenkille Friidan kanssa. Keli oli kuraista, mutta semmoista se aina keväällä on. Tuuli purjehti pitkiä mustia hiuksiani pitkin koirani pöyheään turkkiin.
Tein todella pitkän lenkin. En halunnut mennä kotiin ennen äidin lähtöä. Ihmeelistä että äidillä on viellä työnsä.
Katsahdin rannekelloani, kello oli vasta yhdeksän ja äidin oli määrä lähteä puolentoista tunnin kuluttua. Päätin mennä viellä kerran puiston ympäri, ja sen jälkeen koirapuistoon, jossa Friida saisi juosta vapaana. Kuljin puiston viereistä metsän reunaa pitkin. Yhtäkkiä ison puun takaa hyökkäsi Friidaa päin iso saksanpaimenkoira.

”Rubert, pysähdy! PAIKKA!” Minua vähän vanhempi nainen huusi kovaan ääneen. Hän hyppäsi koiran päälle hihna kädessään, ja kuin ihmeen kaupalla, hän sai pujotettua kaulapannan koiran kaulaan. Olin vain paikallani, olin shokissa. ”Anteeksi aivan kamalasti! En uskonut täällä liikkuvan ketään muuta näin aikaisin aamulla. Anteeksi,” nainen sanoi nolostuneena. Sain juuri ja juuri sanotuksi ”Ei se mitään”, kun huomasin jo Friidan ja naisen koiran leikkivän yhdessä, olin suoraan sanottuna tyrmistynyt. ”Ohhoh! Ei Rubert yleensä ole noin ystävällinen muita koiria kohtaan. Tämähän on suorastaan ihme!” nainen päivitteli tyrmistyneenä.

Sain selville koiran olevan vain vähän Friidaa vanhempi ja sillä oli jokin pakkomieli hyökätä koirien kimppuun.
”Ainiin! Unohdin esittäytyä. Olen Melissa Oldfield.” ”Natasha Guide”, esittelin itseni.

Lähdimme yhdessä kävelemään puistoa pitkin, ja juttelimme enimmäkseen koirista. Ilta alkoin hämärtää ja Melissan piti lähteä, harmi, sillä hän oli loistava kuuntelemaan ja puhumaan asioista. Silloin vasta tajusin olleeni koko päivän ulkona. Nappasin Friidan syliini ja lähdin juoksemaan kotia päin. En kuitenkaan ehtinyt juosta pitkään kun Friida pomppasi sylistäni ja lähti juoksuun aivan eri suunnalle. ”Friida! Ei, mitä sinä nyt teet?” hätäännyin, ja kaivelin makupaloja taskustani. Mutta Friida vain jatkoi juoksemista, ja pelästyin jo etten näkisi sitä enään koskaan. Nappasin makupalat käteeni ja lähdin koirani perään. Friida kääntyi metsään, ja niin käännyin minäkin.
Pysähdyin huomatessani Friidan pomppivan jonkun nuoren nakkikiskan myyjän jaloissa. Juoksin nappaamaan Friidan syliini, ja pyytelin anteeksi. Katsahdin ensimmäistä kertaa pojan naamaan ja se näytti ihmeellisen tutulta.
”Tunnenko minä sinut?” kysyin. Poika katsoi minua kuin puulla päähän lyötyä. ”Ööh... Anteeksi, sanoinko jotain hassusti?” ”Natasha, etkö sä muista enään mua? Mä tässä, John. Mä tulin takas.”

”Eikä! John! Anteeks. Sä vaan olit muuttunut niin hirveesti.” Poika hymyili leveästi, hän oli paras ikinä saamani ystäväni ja ehkä hiukan enemmän.
Halasimme niin pitkään kunnes Friida haukahti mielen osoituksekseen. Hellitin otettani, mutta John ei päästänyt irti. Hän nosti katseensa, ja sanoi hellällä äänellä: ”Minulla oli todella ikävä sinua.” Silmäni paisuivat ulos kuopistaan, mitä tuo oikein meinasi?! Nämä tunteet olivat olleet vahvasti yksipuoliset, ei John ollut ennen Meksikon matkaa edes suostunut halaamaan minua! Mutta sitten John päästi irti, ja hymyili minulle todella kauniisti. Minäkin hymyilin Johnille.

Se tapahtui niin äkkiä, Johnin huulet koskettivat minun huulia, melkein. Friida rupesi taas haukkumaan. Käänsin nopeasti pääni ja huomasin Mathiaksen juoksevan suoraan Johnin kimppuun. Minua harmitti. ”Mitä sä olit tekemässä Natashalle? HÄH?!” Mathias karjui Johnille. ”Anna meidän olla!” huusin Mathiakselle. Mathias ei luovuttanut: ” Natasha, älä puutu tähän! Kuka hel.etti sä edes olet?” Hän karjui Johnin korvaan.
Mathias oli entinen poikaystäväni, joka ei tunnu uskovan, että meidän juttu on ohi. Hän yritti kaikkia mahdollisia kikkoja saadakseen minut takaisin, mutten suostunut, syy oli hänen kovakouraisuus, joka näkyi nytkin.
”Mathias, nyt lopetat tuon! John on minun hyvä ystäväni. Ja sinun olisi aika uskoa että emme ole enään yhdessä. Ja se tarkoittaa sitä että saan tehdä ihan mitä itse haluan, sinun puuttumatta siihen!” karjuin, niin että Friida pelästyi ja perääntyi kauemmas. John pääsi luikahtamaan kauemmaksi Mathiaksesta ja toi Friidan minulle, ettei se karkaa toistamiseen. Nappasin Friidan syliini ja katsoin Mathiasta hyvin vihaisesti. Mathiaksen ilme muuttui säikähtäneeksi, sitten hän kääntyi ja lähti juoksemaan. Katsoin pettyneenä Johnia. ”Mitä tuo nyt oli? Miksi Mathias tuli?” Änkytin Johnille, joka laittoi etusormensa huulilleni, merkiksi että en puhuisi. Hän katsoi minua salaperäisesti, ja äkkiä olimme taas samassa tilanteessa kuin äsken. Sydämeni tykytti tuhatta ja sataa. Suudelmamme kesti ikuisuuden. Se tuntui niin ihanalta, en olisi ikinä halunnut lopettaa, mutta John halasi minua ja sanoi hunajaisella äänellä: ”Olen aina rakastanut sua. Mä halusin tulla heti takasin tänne kun istuin koneessa, matkalla Meksikoon. Mä en enään koskaan jätä sua yksin.” Katsoin Johnia hämmästyneenä. John katsoi minua ja sanoi, että olisi parasta lähteä, hän tulisi luokseni yöksi. Otin Friidan syliini, ja lähdin Johnin kanssa kohti kotiani.

Heräsin aamulla siihen, kun koskin jotain lämmintä ja sileää. Avasin silmäni, ja näin käteni Johnin poskella. Kirkaisin ja veljeni ryntäsi ovelleni. ”Mitä täällä tapahtuu!” David sanoi hätääntyneenä. Onneksi hän ei huomannut Johnia! Ajattelin huokaisten. ”Ei täällä mitään, hyttynen vain”, sanoin ja veljeni poistui huoneesta. ”Miks sä yritit tukehduttaa mut?” John kysyi ihmeissään kun nostin peiton tämän pään päältä. ”Koska veljeni saisi lievästi sanottuna shokin, jos näkisi jonkun pojan sängyssäni.” John nousi istumaan. ”No meinaatko sä sitten salakuljettaa mut jotenkin pois täältä, kun olen lähdössä?” Nyt vasta huomasin, että minulla oli yöpukuni päällä, en muista vaihtaneeni siihen, ajattelin. Katsoin epäilevästi Johnia. ”John. Ootko sä laittanu mulle mun yöpuvun?” Kysyin pojalta epäröivästi. John katsoi minua ja hymyili, ”En minä niin pervo ole. Kun toin sinut tänne, niin äitisi oli täällä ja puki sinulle yöpuvun.” Huokaisin syvään helpotuksesta. Hymyilin Johnille, ja halasin häntä. John antoi minulle suukon otsaan ja nousi sängystä, huomasin vasta nyt, ettei hänellä ollut muita vaatteita päällä kuin alushousut, käännyin äkkiä naama punaisena. Kuulin Johnin laittavan housuja ja paitaa. Sitten kuulin vaatekaapin avauksen ja syöksyin sängystä, ”Ei, ei sinne!!!”, huusin, mutta liian myöhään. John oli avannut vaatekaappini oven. Muutuin tulipunaiseksi ja hautasin kasvoni tyynyyn. Mutta John olikin kääntänyt kasvonsa minuun päin, ”Täh?”Hämmennyin ja nostin päääni, luulin ettei hän ollut huomannut mitään, mutta olin väärässä.

John piti sylissään kahta pientä koiran pentua. ”Onpa nämä suloisia, ihan äitinsä näköisiä”, Jonh sanoi pehmeällä äänellään ja rapsutti pentuja korvien takaa. ”Lupaathan sitten ettet kerro äidille, etkä edes Davidille,” sanoin hiljaisella äänellä. John ei vastannut mitään. ”Lupaathan?!?!”
Silloin huoneeni ovi avautui ja David katsoi vuoronperään minua, Johnia ja kahta pentua. Katsoin hätääntyneenä Davidia. ”K-kuka tuo on? En suvaitse vieraita miehiä aamu seitsemältä kodissani!” David rähisi ovella. Hämmennyin hiukan, koska luulin Davidin alkavan huutaa pennuista. ”Natasha. Kuka tuo mies on?” David toisti.
”Hän on John, ja hän oli täällä yötä,” sanoin vältellen Davidin katsetta. David astui pari askelta eteenpäin uhkaavan näköisenä. Yhtäkkiä tunsin suurta vihaa Davidia kohtaan. Ei hän voinut määräillä, oliko minulla poikaystävää, vaiko ei. John istui vieläkin lattialla pelästyneen näköisenä huomatessaan Davidin lähestyvän häntä kädet nyrkissä. Menin Davidin tielle ja läimäisin häntä poskelle, ”Johniin et koske, tuliko selväksi?!”
David katsoi minua hämmästyneenä, poskeaan pidellen. Menin Johnin viereen lattialle ja huusin veljelleni häivy. David katsoi minua viellä vähän aikaan ja lähti sitten. John katsoi minua hämillään ja kysyi miksi tein niin. ”Koska minun elämäni ei kuulu veljelleni pätkääkään.” Halasin Johnia ja hän sanoi: ”Sun kannattais varmaan pukee ylles, ettet vilustu.” John katsoi minua, ”Niin varmaan pitäisikin.”
John nousi ja ojensi pennut minulle, hän avasi kaappini ja otti sieltä omasta mielestään hyvät vaatteet jotka olivat: Punainen ,tiukka, iso kaula-aukkoinen t-paita ja haalistuneet pillifarkut.
Katselin pentuja, ja mietin pitäisikö niistä kertoa äidille. ”Ei, ei pitäisi. Siitä seuraisi vain hankaluuksia ja muutenkin, äiti on aina juovuksissa. Ei hän kuuntele mitään!” Sanoin vahingossa ääneen. ”Ai mitä?” John sanoi. ”E-ei mitään”, sanoin hiljaa ja nappasin Johnin kädestä vaatteeni.

Pukeuduin nopeasti, ja varmistin Johnilta että näytin hyvältä. Sitten menimme ulos, halusimme syödä aamiaisen ulkona, ”Ehditäänkö me?” John kysyi ja vastasin: ”Tottakai! Koulu alkaa vasta yheltätoista, meillä on parituntia aikaa.”

Kiiruhdimme lähimpään ravintolaan. ”Tämähän on romanttinen paikka”, John sanoi astuessamme tummanpunaiseen ”paratiisiin”. (Tummanpunainen ”paratiisi” on ravintolan nimi.) ”Jäämmekö tänne?” Kysyin Johnilta. John nyökkäsi ja valitsi meille pöydän nurkasta, jonne ei heti nähnyt. Nuori tarjoilija tuli tuomaan meille ruokalistat.
”Mitäs saisi olla juotavana?” ”Mä ottaisin ihan vaan ison kokiksen”, sanoin. ”Minulle samanlainen,” John sanoi. Kun tarjoilija häipyi, John halasi minua.
”Minusta on ihanaa viettää kanssasi aikaa,” hän sanoi lempeästi. Hämmennyin, mutta vastasin sitten halaukseen.
Pian tilauksemme tuli. ”Tässä olisi nämä kokikset, tiedättekö jo mitä haluatte syödä?” Tarjoilija kysyi. Jonh irrotti äkkiä otteensa ja otti ruokalistan. Selailin hetken ruokalistaa. Lopulta päätin, että otan kanasalaatin. John otti samallaisen, mutta chilikastikkeen kera. Söimme nopeasti ja lähdimme hiukan aikaisin kuoluun.
Koulun pihalla meitä odotti tappelu, Mathias vastaan luokkamme kiusanhenki Anthon.
Olin tottunut näkemään Mathiaksen tappelemassa, eli se ei ollut mitään uutta. Mutta nyt oli eri tilanne: Kuulin että jotkut pojat huusivat tappelijoiden ympärillä ”Hyvä Anthon sä voitat Natashan ittelles!” Ensin en oikein tajunnut mitä he tarkoittivat. Muttakun juoksin katsojien joukkoon, kaikki väistyivät tieltäni ja tappelu keskeytyi. ”Siis mitä te teette?!” karjuin. Anthon virnisteli ja sanoi ivallisesti.: ”Tappelemme ja voittona on sinä, kultaseni”.
”Kukaan ei voi voittaa Natashan rakkautta tappelulla ja voitolla.” Se oli John, hän oli tullut vierelleni. ”Ja kukas sinä olet puhumaan Natashan rakkaudesta?” Anthon sanoi ivallisesti. John katsoi Anthonia hölmistyneenä, ”Etkö sä vieläkään ole huomannut, että me ollaan yhessä? Mä oon Natashan poikakaveri!” Tuli hiljaista. Kohta alkoi joka puolelta kuulua kuiskuttelua. Katsoin uhmakkaasti Mathiasta ja Anthonia. Huomasin vasta nyt, että Mathias oli tosiaan häviöllä: hänen nenästään valui verta, haavoja oli ympäri kehoa ja toinen silmä mustana. Menin nostamaan hänet ylös maasta ja sanoin: ”Nyt lopetatte tämän tyhmyyden! En rakasta, enkä tule rakastamaan kumpaakaan teistä!” Katsomosta alkoi kuulua supinaa ja pian katsomo valui pois ja kellot soivat sisälle.

Lähdin vihaisesti Johnin kanssa sisälle. Veimme Mathiaksen terveydenhoitajalle ja sitten tiemme erosivatkin. Silloin vasta minua rupesi mietityttämään, miksi he olivat tapelleet juuri minusta. Unohdin kumminkin asian päästyäni luokkaan.

Loppu päivä sujui ongelmitta. Tapasin Johnin koulun pihalla ja luoksin halaamaan tätä. ”Menikö koulupäiväsi hyvin?” hän kysyi. Nyökkäsin ja otin hänen kädestään kiinni. Lähdimme kävelemään hitaasti, käsi kädessä, kodilleni.

”John...” sanoin pysähtyessämme yhden kulman takan. ”Mitä nyt?” John sanoi. Katsoin Johnia, ”Tiedätkö siitä tämänpäiväisestä tappelusta mitään?” ”En, mitään muuta kuin, että he tappelivat sinusta. Ja se oli erittäin typerää.”
Jatkoimme kävelyä, mutta tällä kertaa aivan hiljaa.

Kun tulimme kotiin, äitini seisoi oven edessä vihaisen näköisenä. Säikähdin hänen ilmettään, ”Ä-äiti, mikä nyt on?” ”Mitäs nämä ovat?” hän kysyi ja näytti kahta pentua.
Oli kuin päälleni oltaisiin heitetty ensin jääkylmää vettä ja sitten nopeasti kuivuvaa sementtiä. ”Ne... ne ovat... Friidan pentuja,” sain sanotuksi.
Juuri kun äiti oli huutamassa jotain, John pelasti tilanteen.
”Minä ja Natasha hoidetaan niitä. Sinun ei tarvitse kantaa minkäälaista huolta niistä.” Äiti hätkähi ja sähisi sen jälkeen: ”Kunhan vain pidätte ne huoneessanne ja kovassa kurissa!” ”Totta kai! Myyn ne heti kun tulevat luovutus ikään ja sopivat omistajat löytyvät,” vakuutin äidilleni. Äiti kääntyi sähisten ja lähti olohuoneeseen juomaan oluttaan. Katsoin Johnia, ”Kiitos!”

Lähdimme pentuja kantaen huoneeseeni ja laitoin oven kiinni, ”Ei ainakaan tarvitse enään piilotella niitä kaapissa”, John tokaisi ja istahti sängylle. ”Niin. Onneksi,” sanoin huokaisten. ”Haen niille Friidan vanhat ruoka- ja vesikupit ja leluja alhaalta”, sanoin ja lähdin huoneesta.

Kun palasin huoneeseen, minua rupesi pakostakin naurattamaan. John leikki pentujen kanssa ja käyttäyty itsekkin kuin koira. Heittäydyin itsekkin leikkiin mukaan.

Ilta sujui loistavasti.
Johnin lähtiessä, päätin mennä saattamaan häntä Friidan kanssa. ”John, kiitos vielä siitä tämän päiväsestä. Mä en olisi pärjänny ilman sua”, sanoo hiljaa ja halaa poikaa. ”Kiitos itsellesi, että olet olemassa. Olet tuonut minulle paljon elämäniloa,” John sanoi hymyillen. Sitten John antoi minulle suukon poskelle ja lähti, takki harteillaan.
Jäin katsomaan hänen peräänsä niin kauan kuin näin hänet. ”Voi John, tietäisitpä kuinka paljon iloa olet tuonut mun elämään...” Huokaisen hiljaa ja käännyn, mutta törmäänkin johonkin. Se oli eilen tapaamani nainen, Melissa. ”Ketäs tuo komea nuorukainen oli?” Melissa kysyi virnistäen. ”Poikaystäväni. Maailman ihanin mies,” huokaisin. Melissa hymyili, ”Mullakin oli kerran sellainen, mutta se jätti mut...” ”Ai... Se on kyllä todella surullista kun kumppani jättää...” sanoin surullisena Melissan puolesta. Melissa nyökkäsi vaisusti ja kumartui sitten rapsuttamaan Friidaa, hänellä ei ollut Rubertia tälläkertaa mukanaan. ”Haluaistko tulla luokseni, vaikka teelle,” Melissa kysyi. Vilkaisin kelloa, ”kai tässä hetkeksi teelle voisi tullakkin!” ”Hyvä! En asu kaukana täältä. Noin 10 minuutin matka,” Melissa lähti ohjaamaan minua kodillensa.

Tulimme ainakin 8 kerroksisen kerrostalon kohdalle. Menimme sisälle, jossa Rubert otti meidät vastaan hyppimällä ja nuolemalla. Sitten se huomasi Friidan ja alkoi haistella tämän takamusta.
Menin Melissan mukana keittiöön. ”Rubert näyttää pitävän Friidasta”, hän sanoi, ”Toivottavasti ei niin paljon, että kohta tulee lisää pentuja...”
”Joo, se sai ne kuukaus sitten”, kerroin Melissalle. ”Kuinka monta?” ”Kolme, yks kuoli synnytyksessä. En voinu pelastaa sitä kun olin yksin Friidan kanssa sillon...” Huokaisin syvään.
”Tuota... Oletko ajatellut myydä niitä?” ”Joo, heti kun ne on luovutus iässä, haluisitko sä yhden?” Kysyin innoissani. ”No jos joku tulee Rubertin kanssa hyvin toimeen, niin mielelläni,” Melissa sanoi innostuen aina vain enemmän.
Ehdotin, että Melissa tulisi käymään Rubertin kanssa meillä lauantaina ja katsahdin kelloa, ”Voi ei! Mun pitää lähteä, nähään sitten lauantaina! Friida TÄNNE!”
”No heippa. Nähdään sitten Lauantaina,” Melissa hyvästeli minut ovella. ”Juu, moikka” Lähdin juoksemaan Friida vieressäni laukaten kotiin. Minusta oli ihanaa, että oli tuommoinen ystävä kuin Melissa.

Helpotuin suuresti, kun huomasin ettei kotona ollut ketään. Saisin olla aivan rauhassa. Potkaisin kengät jaloistani ja laitoin eteiseen valot. Olin niin väsynyt, että söin vain nopeasti iltapalan ja menin sen jälkeen nukkumaan.

Aamulla heräsin kun jokin koski poskeani, avasin silmät ja näin Johnin yläpuolellani. ”Mitä sä täällä teet?” kysyin unen pöpperöisenä. ”Huomenta kulta. Veljes päästi mut sisään, kun halusin tulla herättämään sut. Se lähti samalla kun tulin ja nyt vaan me ollaan kahden”, John sanoi lempeästi. Punastuin ja nousin äkkiä istumaan, mitä John yrittää oikein vihjailla? Ajattelin.
”Mukavaa... Haluaisitko aamiaista, vai ootko jo syönyt?”kysyin ollakseni kohtelias. ”Mä söin jo ennen kuin tulin”,John sanoi vieläkin lempeällä äänellä, nielaisin. ”Arvaa mitä. Yks nainen, mun tuttava, sanoi ehkä ostavansa toisen pennuista,”yritin keksiä hyvää puheenaihetta. ”Sepä hienoa!” John sanoi ja istuutui sängylleni,ihan kiinni minuun.
Tunsin oloni ahdistuneeksi, mutta en tiennyt miksi. Sydämmeni pumppasi niin kiivaasti että aloin jo hengittää raskaasti, ”Mikä hätänä?” John kysyi yhtä aikaa säikähtäneenä ja huolissaan. ”Ei mikään...” Vastasin. John kohautti olkapäitään, ”Okei, no mä meen tekemään sulle aamupalaa” ja hän lähti.

Jäin yksin istumaan sängylleni, ja miettimään outoa tunnettani. Miksi tunsin niin, olenhan aina pitänyt Johnista ja niin edelleen, ajattelin kummissani. Yritin unohtaa sen, ja rupesin etsimään vaatekaapista hyviä vaatteita.

Juuri kun olin vaihtamassa paitaa, John astui huoneeseen tarjotin sylissään. Katsoin häntä hämilläni, ja vetäisin paidan nopeasti päälleni. ”Kröhöm, niin tässä olisi tää aamiainen”, John tokaisi hiljaa, hän oli muuttunut aivan punaiseksi. ”Ööh...Kiitos,” sanoin itsekkin aivan punaisena. Istuuduin sängylle ja nappasin tarjottimelta leivän.
Minua rupesi mietityttämään suhteemme. ”Tuota...Taisin tulla väärään aikaan”, John sanoi ja oli aikeissa lähteä. ”Ei, odota!” Lähdin Johnin perään ja suutelin häntä.
Katsoin hänen ruohon vihreisiin silmiin ensimmäistäkertaa niin läheltä. Päätin etten halua ikinä jättää häntä. John katsoi minua kummissaan. ”En halua, että lähdet. Jää tähän vierelleni”, sanoin hiljaa. John hymyili ja sanoi: ”Lupaan etten lähde.”
”Hyvä,”sanoin ja halasin häntä. Olin niin onnellinen. Menin takaisin sängylleni ja söin leipäni loppuun. John istuutui viereeni ja katseli hymyillen kun söin. Syötyäni lähdimme kouluun.

Tänään oli perjantai ja enkä malttanut odottaa huomista. Oli hyvä jos Melissa päättäisi ostaa toisen pennuista, koska silloin pystyisin käydä katsomassa sitä. Ja muutenkin, Melissa vaikutti hyvältä koiran omistajalta, vaikka Rubertilla oli omat hupinsa.
Onnekseni koulun pihalla ei käyty taas tappelua minusta. Menin istumaan penkille Johnin kanssa. Monet katselivat meitä, mutta en välittänyt.
Eräs pissis jengi tuli luoksemme. ”Moi, rakastavaiset,” jengin johtaja sanoi ivallisesti. Mulkaisin heitä vihaisesti ja pissikset väistivät sen säihkähtäneenä kuin laaserkatsetta.
”Oliko teillä jotain asiaa?” John kysyi yrittäen olla rauhallinen. ”Me halutaan sut meijän jengiin!” Johtaja sanoi osoittaen minua.
”Mitäh?!” huudahdin. ”Kuulit aivan oikein.” ”Valitettavasti mulla ei oo minkäänlaista kiinnostusta liittyy teidän ***** jengiinne,” sanoin.
John hymyili: tämä on minun tuntema Natashani. Pissikset häipyi pettyneen näköisinä.

Kellot soivat ja menimme luokkaan, tällä kertaa meillä olisi samassa luokassa tunti. Meillä oli Kemiaa, juuri sitä ainetta jossa olen surkea. Onneksi John auttoi minua, ”Olen sulle kiitoksen velkaa”, sanoin vinkaten silmää Johnille.

Koulupäivä oli nopeasti ohi. Tullessamme kotiin menin hakemaan keittiötä lisää ruokaa pennuille ja Friidalle. Äiti oli siellä lukemassa lehteä, ja juomassa kahvia. ”Moi”, sanoin ja nappasin pussin lattialta. ”Hmmm... Moi,” äiti sanoi lehden takaa.
Kun John astui keittiöön äiti kohotti katseensa närkästyneenä, ”Tuleeko tuo joka aamuin, päivisin ja illoin tänne?”
”Ei kai se haittaa sua?” sanoin tasapainollen ison ruokasäkin kanssa. ”Mä voin ottaa sen”, John sanoi ottaessa pussin kevyesti syliinsä. Äiti seuraili tilannetta, ”No kunhan pysytte huoneessasi, ettekä häiritse minua.”

Lähdin Johnin perässä huoneeseeni, ovella John kumminkin pysähtyi, ”Sun ei kannata tulla tänne. Ainakin luulen ettet haluu nähä tätä”.”Häh? Miks en sais omaan huoneeseeni mennä?” ihmettelin Johnilta. Kurkkasin Johnin olkapään yli, EI VOINUT OLLA TOTTA!!

Friidan pennut olivat sotkeneet koko huoneen: kukkaruukku oli pirstaleina lattialla ja mullat ympäri huonetta, verhot revitty ja tyyny tällä hetkellä stailaus vuorossa.
”Voi ei, voi ei, VOI EI!!!” Pennut säikähtivät huutoa ja lopettivat heti, äitikin ryntäsi paikalle, ”Mitä täällä on tapah... NYT NUO RAKIT SAAVAT KYLLÄ HÄIPYÄ TÄSTÄ TALOSTA!!”
”Ei äiti! Minä siivoan kaiken.” Äiti kiehui raivosta.
Mutta lopulta hän häipyi, ja minä aloin siivoamaan Johnin kanssa. ”Saat itse käydä ostamassa viidelläkympillä uudet verhot ja tyynyn. Ja kaikkea muutakin mikä on hajonnut siellä. Tietenkin vasta kun olet siivonnut”, äiti huusi alhaalta. Se kuulosti hyvältä, koska inhosin äidin valitsemia verhoja.

Tuntia myöhemmin löysin itseni käsi kädessä Johnin kanssa ostarista. Ensin lähdimme ostamaan verhoja ja tyynyn. Sitten halusin käydä eläinkaupassa ostamassa Picasosille ja Felishialle omat pannat ja hihnat, ja muitakin tavaroita. Niillä nimillä olin nimennyt pennut väliaikaisesti.
John haki hihnat ja minä valitsin pannat: Picasosille tumman vihreä ja Felishialle tumman sininen. Kun olimme tehneet ostokset palasimme kotiin.

Äiti oli lähtenyt ja veli oli töissä, taas. Lähdin Johnin kanssa testaamaan pantoja pennuille. ”Nämähän on kuin valettu näille pikku vauvoille”, John virnisteli. ”Niin,” katselin tyytyväisenä pentuja.
Aloimme opettaa pennuille hiukan tapoja. Niiden olisi parempi käyttäytyä kunnolla kun Melissa tulee niitä huomenna katsomaan.

Kello oli jo yksitoista illalla, kun luovutimme: nämä pikku riiviöt eivät totelleet vaikka mitä tekisi, paitsi Picasos oppi ettei kukkia saa tiputtaa ikkunalaudalta. ”Nää koirat on tainnut kuulla sanonnasta ‘hitaasti mutta varmasti’,” John vitsaili. Virnistin ja nyökkäsin, ”haluutko jäädä yöks, kello on jo paljon?” ”Okei, kunhan tällä kertaa et kilju herätessäs,” John sanoi hymyillen. Lupasin pojalle pitää suuni supussa aamulla, joten painuimme pehkuihin.

Aamu alkoi hiljaisesti, niinkuin olin Johnille luvannut. Vilkaisin Friidan ja pentujen suuntaan, ne nukkuivat sikeästi. Melissa oli sanonut tulevansa kello 12.00. Vilkaisin herätyskelloa, vasta seitsemäntoista yli kahdeksan.
Yritin nukkua vielä vähän aikaa, mutta se ei onnistunut. Syynä oli vieressäni kuorsaava John.
Nappasin Friidan lattialta syliini, ja rupesin rapsuttamaan sitä. Friida oli vielä unenpöpperössä ja nukahti syliini.

Rapsutin Friidaa niin pitkään kunnes John heräsi. ”Umhm...” John mumisi, päästin Friidan nukkumaan koriinsa ja kyykistyin Johnin viereen sängylle. ”Huomenta,” kuiskasin hänen korvaan. John avasi silmänsä ja hymyili, ”Huomenta”.”Nukuitko hyvin?” kysyin. ”Jooh... Mä näin unta että me asuttiin yhessä jossain hevonkuusessa”, John naurahti. ”Mennäänkö tekeen aamupalaa?” John murahti ystävällisesti ja nousi ylös.

Lähdimme alakertaan, minulla oli pyjama päällä ja Johnilla alushousut, emme muistaneet vielä pukeutua. Ketään ei ollut taaskaan kotona.
Tälläkertaa John halusi välttämättä tehdä aamiaisen, istuuduin pöydän ääreen ja katselin Johnia työn touhussa. Hän oli niin hyvä kaikessa. Ja vielä niin komea... huokaisin ylpeydestä, että minulla oli niin ihana poikakaveri. Pian John toi minulle munakasta. ”Päivän erikoista neidilleni” John sanoi leveä hymy suullaan, ”Oih! Kiitos, tuoksuu fantastiselta”.Vilkaisin kelloa. ”Voi...” ehdin vain huutaa kun ovikello soi, ”...ei!” Lopetin lauseeni, ja juoksin äkkiä avaamaan ovea, John tuli perässäni. Ennen kuin ehdin avat oven kunnolla tiuskaisin Johnille: ”Sinä lähdet pukemaan. Siellä on se nainen joka ehkä ostaa toisen pennuista.”
Nykäisin oven auki ja Rubert juoksi suoraapäätä sisään ja kaatoi Johnin ennen kuin hän ehti mennä yläkertaan. ”Oi voi... Anteeksi. Ehkä minun ei olisi kannattanutottaa Rubertia irti hihnasta... OHO! Tuota...” Melissa oli tullut Johnin luokse, ja näki nytten tämän pelkissä alkkareissa.
”Tää ei oo sitä miltä näyttää...” Yritin selittää naama punaisena kuin paloauto. ”Eikä tässä ole mitään väärää,” Melissa sanoi ymmärtävästi.
John nousi äkkiä ylös nolostuneena, ”Öm, tota... Mä tästä meen pukemaan...” ”Siitä vain. Minä odotan täälä,” Melissa sanoi hymyillen.
John juoksi yläkertaan ja minä yritin selittää tilannetta Melissalle, mutta hän vain nauroi.

Pian John tuli pentujen kanssa luoksemme. ”Kröhöm, tässä nää olis”, hän sanoi. Otin Felishian Johnin sylistä ja pitelin sitä Rubertin edessä. Rubert haisteli sitä innoissaan, taisi haistaa Friidan. Päästin Felishian lattialle mutta vahdin sitä koko ajan. Se rupesi haistelemaan Rubertia.
Pian Friida tepasteli paikalle, se haukahti iloisesti huomatessaan pentunsa ja hyvän ystävänsä tulevan hyvin toimeen keskenään. Asetin Picasoksen Felishian viereen. Rubert haisteli sitäkin, mutta meni sitten Friidan luo ja ”jutteli” sille.
”No ainakaan Rubert ei hyökkää niiden päälle, ja se on hyvä,” Melissa sanoi tyytyväisenä. Nyökkäsin ja John istui viereeni ja kuiskutti korvaani: ”Nuo koirat ovat suloisia, muttei niin paljon kuin sinä”. Rupesin kikattamaan. Melissa katsoi kummissaan meitä, ”Häh? Mistä jäin paitsi? Kertokaa ihmeessä”.”Ööh... Ei mitään tärkeää,” sanoin nopeasti.
Sitten John osoitti koiria, ”Katsokaa, eikö ole suloista?” Koirat leikkivät keskenään sopusoinnussa. ”No, meinaatko varata toisen pennuista?” kysyin Melissalta. Hän nyökkäsi, ”tuota menoa kyllä, tottakai!” Hän vastasi hymyillen koirille.
”Tiedätkö vielä kumman haluat?” kysyin. Melissa mietti hetken, ”Luulen Rubertin pitävän enemmän tuosta nartusta, koska se muistuttaa Friidaa eniten” Nyökkäsin. ”Itse olen nimennyt se Felishiaksi, mutta jos haluat, voit tietenkin vaihtaa nimeä,” sanoin katsellen koirien leikkiä.

Kello koitti kuusi ja Melissan oli pakko lähteä, jäin taas Johnin kanssa kaksin. Minusta tuntui oudolta että toiselle pennulle oli jo koti, olin jo kiintynyt niihin. Menimme viemään pennut huoneeseeni ja tulimme sitten takaisin alas tekemään jotain purtavaa.

David tuli vasta myöhään illalla kotiin, jolloin John oli ehtinyt jo lähteä. ”Moi, systeri. Mä lähen sitten huomenna työmatkalle Tanskaan ja tuun viikon päästä”, David sanoi heti nähdessään minut. ”Vai niin,” sanoin välittämättä Davidin menoista. David katsoi minuun hämmentyneenä, ”mitä täällä on tapahtunut minun poissa ollessa? Eikai vain se John ole tehnyt sinulle mitään?” ”No ei. Mistä sinä nyt semmoista keksi.” David kohautti hartijoitaan ja lähti huoneeseensa. Välillä en voinut ymmärtää veljeäni.
Menin huoneeseeni ja etsin päiväkirjan käsiini, en ollut kirjoittanut siihen ainakaan puoleen vuoteen. Aloitin siitä päivästä kun tapasin taas Johnin. Jouduin pinnistämään, että muistaisin tasan tarkkaan miltä ensisuudelmamme oli tuntunut. Se oli ollut ihana, lämpimä, pehmeä...
Yht äkkiä oveeni koputettiin. Se oli äitini.
”Kulta, olen huolissani koulunkäynnistäsi. Minulle soitettiin ja kerrottiin sinun olleen monta viikkoa poissa koulusta”, äiti sanoi huolissaan. Yritin sanoa jotain, mutta jäin vain änkyttämään suu auki.
”Ä-äiti, tuo ei ole totta! Olen ollut koulussa jok’ ikinen päivä, kysy vaikka Johnilta tai opelta tai... tai...” Änkytin, mutta äiti pudisti päätään. ”Sinun opettajasi juuri oli se joka soitti. Ja Johniin en luota.” Suuni loksahti niin auki kuin mahdollista, ”Mutta...” ”Lähdemme maanantaina kumpikin keskustelemaan asiasta opettajasi kanssa,” äiti sanoi, antamatta minulle puheenvuoroa. ”Niin, ja jos asiat ovat kuin puhelimessa sanottiin, joudut kotiarestiin, eikä Johnisi saa tulla käymään täällä. Jos et käy kouluakaan vähennän sen taskurahoistasi.” Äiti sanoi päättäväisesti ja poistui huoneesta.
Olin aivan poissa tolaltani. Mitä tämä nyt oli olevinaan, pilailiko joku kustannuksellani?! En ollut lintsannut päivääkään koko lukuvuoden aikana. En ollut koskaan ennenkään. Ja nyt joku väittää että olisin lintsannut monta viikkoa. Nousin äkkiä ylös ja avasin huoneeni oven, olin menossa juttelemaan asiasta äidilleni, mutta juuri silloin kuului: ”Lähden töihin ja palaan aamulla!”
Menin surkeana takaisin huoneeseeni. Otin kännykkäni ja soitin Johnille.
Kerroin hänelle äsköisistä tapahtumista. John kuunteli puhelun toisessa päässä aivan hiljaa. Selittäessäni tilannetta, tajusin aina vain paremmin, että joku pilaili kustannuksellani, ja pahasti. John tajusi tilanteeni ja lupasi auttaa minua selvittämään tämän asian. Helpotuin hieman. Johniin voi aina luottaa, ajattelin mielessäni.

Lopetettuani puhelun, jäin sängylle makaamaan ja miettimään asioita. Siten Friida hyppäsi sängylle viereeni, pennut perässä.

Maanantaina en millään pystynyt keskittymään kouluun. ”Natasha Guide! Vastaisitko kysymykseeni?” Opettaja kysyi vaativasti havahtuessa ajatuksistani. ”Häh? Ai, tietenkin. Tuota... Mikä oli kysymys?” Opettaja esitti kysymyksensä uudelleen, mutta olin syventynyt taas ajatuksiini. ”NATASHA GUIDE! Tämä tietää jälkkää, vielä sen puhuttelun lisäksi.” Sätkähdin, miten opettaja tiesi puhuttelusta jos joku olisi pilaillut kustannuksellani? Miten muka olisi mahdollista, ettei hän olisi nähnyt minua koulussa.

Tunti loppui ja ajattelin mennä puhumaan opettajalle asiasta. ”Mitä asiaa Natasha,” opettaja sanoi nostamatta katsettaan koepapereista joita hän korjasi. ”Siitä puhuttelusta...” Aloitin, mutta opettaja keskeytti minut ”Kuten näet, en ehdi nyt puhua moisesta ja jos haluat että peruutan sen, niin se ei ole tarpeen! Hyvää koulupäivän jatkoa””Mutta minä en ole lintsannut koulusta päivääkään?!” yritin sanoa. ”Älä puhu pötyä!” Opettaja sanoi tiukasti ja lähti kokeiden kanssa luokasta. Lähdin raivoissani luokasta.

Tapasin Johnin välitunnilla. ”Voi John. En tidä mitä enään tekisin,” sanoin ja halasin häntä. John taputti minua selkään hellästi ja antoi suukon poskelle. Se lohdutti minua hiukan, mutta ei tarpeeksi. Sitten Anthon ilmestyi taakseni ja nappasi minut itselleen. ”Mitä sinä teet?!” huusin Anthonille. John yritti irrottaa Anthonin otetta, muttei onnistunut ”Haluaisin lainata tätä neitiä päiväksi” hän sanoi kierolla äänellään. ”Siis mitä?! Mä en oo mikään tavara, jota voi noin vain lainailla!” huusin ja yritin irottautua otteesta. Anthon lähti juoksemaan pois minua mukana raahaten. ”Päästä irti!” huusin niin kovaa että koko piha raikui.Kaikki oppilaat kääntyivät katsomaan meitä ja John juoksi hakemaan valvojan. Kun Anthon ei millään meinannut päästää irti, potkaisin häntä sääreen.
Hän ei luovuttanut ja pääsi piiloon valvojalta.
”Päästä minut menemään!” Anthon peitti suuni ettei valvoja kuulisi. Puraisin hänen kättään. ”Auh!” Hän karjaisi ja ravisteli kättään, muttei päästänyt toista kättään irti minusta, tiukensi vain otettaan. ”Sä oot hullu! Mitä meinaat muka mulle tehdä?!” huusin yrittäen rimpuilla hänen otteestaan. En onnistunut siinä. ”Vastaa mulle!!!” karjuin. ”Kuten sanoin jo rakastajallesi, lainaan sinua päiväksi!” Hän tuhahti hiljaa ja lähti kuljettamaan minua ulos koulun alueelta. ”Etkai sinä vain...” en pystynyt sanomaan lausetta loppuun.

Ollessamme muutaman kymmenen metrin päässä koulusta hän otti minua tiukalla otteella kädestä kiinni. Käänsin pääni pois päin hänestä. ”Mitä tämä nyt on olevinaan?” Tiuskaisin Anthonille tämän kuljettaen minua joidenkin rivitalojen luokse. ”Ole hiljempaa niin kaikki sujuu paremmin,” Anthon sanoi hiljaa. Muutuin punaiseksi ja olin hiljaa. Vilkaisin Anthonia, joka tuijotti minua tauotta. Käänsin katseeni pois hänestä.
Olin niin peloissani että aloin melkein itkemään. Piileksimme pienessä ahtaassa umpikujassa.
”Mitä ajattelit seuraavaksi tehdä?” sanoin tärisevällä äänellä. Anthon ei vastannut mitään vaan tuijotti minua tiiviisti, joten karjuin uudelleen: ”Mitä ajattelit seuraavaksi tehdä?!” Anthonin ilmeetön katse sai minut hulluksi. Olin aikomassa taas huutaa jotain, mutta Anthon paiskaisi kätensä seinäävasten pääni viereen ja sai minut kyynelehtimään. ”Minähän sanoin, että ole hiljaa,” Anthon sanoi kylmästi.
Katsoin häntä kylmiin tunteettomiin silmiin anovasti. En ollut ikinä ennen nähnyt hänen käyttäytyvän tuollein. Sitten näin sen, Anthon alkoi itkeä ensimmäistä kertaa.
”Öh... Anthon? Mitä nyt?” kysyin varuillani. Hän avasi silmänsä ja katsoi minuun surullisena. ”Mun elämäni on ******,” hän sanoi täristen. Nyt minua alkoi säälittää Anthonin puolesta. Yritin vaihtaa paikkaa vähän turvallisempaan, mutta Anthon pamautti toisenkin kätensä toiselle puolelle päätäni.
Säikähdin, ja haukoin henkeäni. ”Anthon kiltti. Päästä minut pois. Voisin auttaa sinua, jos haluaisit jutella kanssani. Minä kyllä kuuntelen.” Anthon ei kuunnellut vaan tärisi entistä enemmän. ”Et sinä edes voisi ymmärtää minua,” hän sanoi raivokkaasti. ”Kukaan ei ymmärtäisi minua!” Hän huusi niin kovaa, että koko pieni umpikuja kaikui.
”No mitä iloa sitten toi siepata minut?” kysyin hiljaa. ”Et ymmärrä...” Anthon sanoi taas ääni täristen. ”Mi-minä... minä ra...” Enempää hän ei ehtinyt sanoa kun John löysi meidät, hän oli saanut luvan rehtorilta lähteä etsimään meitä.
John tuli varovasti lähelleni. ”Anthon, päästä hänet” John sanoi voimakkaasti Anthonille joka oli kääntynyt Johnia päin täristen. Anthon irrotti kädet seinästä, ja siirsi katseensa maahan. ”Natasha, minä hoidan tämän”, John sanoi vakavasti ja tuli minua ja Anthonia kohti. ”John, pyydän. Älä tee Anthonille mitään. Hän ei tiedä mitä tekee,” sanoin kiireesti. Anthon katsahti minua ja hymyili hiukan, tuoltako se siis näyttää, ajattelin ja hymyilin pojalle takaisin. John katsoi minua ihmeissään, mutta sanoi: ”Hyvä on, kerran sinä niin haluat.” Hän halasi minua hellästi.

Sinä iltana mietin kiivaasti oliko Anthon sanomassa sanaa ”rakastan”.Ajatukseni olivat hyvin sekalaisia. Mietiskelyni keskeytti äiti, joka ilmoitti, että meidän pitäisi lähteä opettajan luokse puhutteluun nyt. Olin kokonaan unohtanut puhuttelun.
Nyökkäsin äidille ja lähdin tämän perässä alakertaan.
Äitini ei ollut vielä kuullut tämän päiväisestä. Mutta mietin kannattaisiko sitä kertoakkaan, opettajani kertoisi sen kuitenkin puhuttelussa. Päätin pysyä hiljaa.

Pian olimmekin opettajani kotiovella.
”Iltaa rouva Guide,” hän tervehti äitiäni. Menimme sisälle ja istuimme kauniille keltaiselle kukkakoristeiselle sohvalle. Opettaja tarjosi äidille kahvia ennen kuin aloitti keskustelun. ”Maidon kanssa vai mustana?” Hän huusi keittiöstä äidilleni. ”Mustana, kiitos,” äitini huusi takaisin.
Pian opettaja tepasteli keittiöstä kahden kahvikupillisen kanssa. ”Oletkos jo kuullut siitä tämän päiväisestä tapahtumasta?” opettaja kysyi äidiltä. ”Mistä tapahtumasta?” Äiti kysyi hämmentyneenä, ”En ole vielä kertonut...” Mutisin opettajalle hiljaa.

Opettaja rupesi kertomaan äidille mitä tänään tapahtui. Äiti kuunteli korva tarkkana, ”Onko siis kaikki pojat tyttöni perään noin kovasti?” Punastuin, ja toivoin äitini pitävän suunsa kiinni. Opettaja katsoi vakavana äitiini, ”Ymmärräthän, että tämä on vakava asia!” ”Totta kai,” äitini ryhdistäytyi.

Puhuimme kaikesta ja sitten lähdimmekin jo kotiin päin. Oli selvinnyt, että eräs toinen luokkalaiseni tyttö, joka muistutti minua kovasti, olikin se joka lintsasi.

Kello oli jo yli puolen yön, mutta en nukkunut vieläkään. Mielessäni pyöri vain se, kuinka Anthon oli tuijottanut minua. Sitten ajattelin Johnia, mutta äkkiä näin taas mielessäni ne surulliset kasvot jotka Anthon oli paljastanut kätköistään. Olin varmaan ensimmäinen Anthonin vanhempien jälkeen, joka näki hänen itkevän. Minun teki niin mieli rynnätä Anthonin luokse ja halata häntä sanoen että kaikki oli hyvin.

Seuraavana päivänä Anthon ei tullut kouluun. Vilkuilin ympärilleni ja sain Johnin huolestumaan itsestäni. ”Etsitkö jotain?” hän kysyi. Mumisin vain jotain vastaukseksi ja istuuduin sitten samalle tutulle penkille. ”Olethan nyt varmasti kunnossa? Olet melko vaisu,” John huolehti. Nyökkäsin ja hymyilin hiukan Johnille, ”olen aivan kunnossa.” ”Hyvä...” John sanoi vaimeasti.
Sitten John nappasi minut syliinsä ja katsoi minua huolissaan. Katsoin kummissani Johnia.
”Pidäthän sä vielä minusta? Rakastathan sä vielä mua?” Hän kysyi vakavasti. ”Totta kai, John,” sanoin ja hymyilin hänelle. John antoi minulle suukon ja päästi taas istumaan normaalisti penkille.

Koulun loputtua lähdin Johnin kanssa elokuviin. En oikein keskittynyt elokuvan katsomiseen, ajattelin vain Anthonia, mutten tiedä miksi. Minun pitäisi lopettaa Anthonin ajatteleminen. Mutta aina kun ajattelen muuta, ajatukseni harhailevat Anthoniin. Pudistelin päätäni, ei, en ajattele nyt häntä! Tämän on loputtava heti! Seurustelen Johnin kanssa, ja hän on ainoa jota ajattelen.

Elokuva loppui onnellisesti. John ei ollut huomannut etten seurannut ollenkaan sitä.
”No? Mitä pidit?” John kysyi innoissaan teatterin ulkopuolella. ”Häh? Tuota, se oli oiken hyvä elokuva,” sanoin. John katsoi minuun kulmat kurtussa. ”Onko jokin nyt huonosti? Sä voit kertoo mulle kaiken,” John sanoi. Pudistin päätäni ja hymyilin, ”Ei, ei tässä mitään...”
Jatkoimme matkaa, Johnin vilkuillen minua. Oli jo myöhä ja John lähti kotiinsa saatettuaan minut perille. Äiti oli kotona, jälleen humalassa. Potkaisin kengät jalastani ja menin suoraan yläkertaan, omaan huoneeseeni. Pennut olivat levitelleet sänkynsä pehmusteet lattialle, mutta en jaksanu huolehtia siitä. Läsähdin nojatuoliini ja suljin silmäni. Pian olin sikeässä unessa.

Näin unta, että olin onnellisesti naimisissa Johnin kanssa, mutta yht’äkkiä Anthon tuli ja vei sydämeni.

Päivät kuluivat nopeasti.Lauantaina heräsin jo puolen yön jälkeen hikisenä. Tallustelin hitaasti suihkuun, tajuamatta kellon aikaa.
Suihkun jälkeen lähdin keittiöön hakemaan vettä. Äitini oli sammunut olohuoneen sohvalle ajat sitten. Sohvan ympärillä oli kasoittain tyhjiä kaljapulloja. Huokaisin syvään ja hain lasin kaapista. Äidin pitäisi saada jostain apua, ja pian.
Laitoin hanan auki ja valutin vettä hetken, että se olisi jääkylmää. Kulautin koko vesilasillisen kerralla suuhuni ja lähdin takaisin huoneeseeni. Olin niin väsynyt, että melkein kaaduin lattialla oleviin roskiin.
Annoin ylivilkkaille pennuille luun pureskeltavaksi, ja menin itse takaisin nukkumaan.

Heräsin aamulla entistä hikisempänä, olin nähnyt samaa unta kuin tiistaina. Jäin sängylle makoilemaan ja miettimään kaikkea. Mitäköhän uneni yritti kertoa... Ei kai rakkauteni Johniin ollut hiipumassa.

Puolenpäivän aikaan menin keskustaan. Minun piti ostaa itselleni uusia vaatteita, ja koirille ruokaa ja lisää tekemistä. Pennuilla oli nykyään aivan liikaa energiaa ja se piti saada kulutettua.
En ollut vieläkään löytänyt toiselle pennulle kotia, vaikka olin pistänyt ilmoituksen moniin lehtiin. Syynä oli kai se, että Australianpaimenkoirien turkkia piti hoitaa todella hyvin, varsinkin kevään ja kesän aikana, kun oli lämmintä. Kaikki ihmiset eivät jaksaneet ruveta semmoiseen.

Palattuani ostoksilta nappasin kaikki kolme koiraani hihnoihin ja lähdin kunnon lenkille. En ollut aikoihin käynnyt lenkeillä kun vain nopeasti puiston ympäri.
Kävelin puistossa ja huomasin Johnin taas myymässä nakkeja. Yritin vilkuttaa hänelle, mutta koirat vetivät niin lujasti että oli pakko pitää hihnoista kahdella kädellä. John huomasi minut ja kutsui luokseen.
”Moi kulta,” hän sanoi ja antoi suukon poskelle. ”Moi”, vastasin ja hymyilin. ”Näytät voivan vähän paremmin kuin eilen. Ainakaan et ole niin vaisu,” John sanoi tyytyväisenä. ”Nii”, vastasin lyhyesti yrittäessäni estää pentuja syömästä kaikkia nakkeja.
John heitti jokaiselle yhden nakin ja nauroi. Nauroin myös.

Johnille tuli asiakas joten vedin koirat vähän sivummalle. Odotin että asiakas häipyi ja lähdin Johnin kanssa meille.
Kotiin tullessani joku soitti minulle. Se oli Anthon. Mietin hetken vastaisinko. ”No, vastaa jo”, John sanoi kuullessaan kännykkäni soivan. Katsoin Johnia ja vastasin.
”Haloo?” Vastasin ja sitten puhelu sammutettiin. ”Ketä se oli?” John ihmetteli. En halunnut kertoa, joten kohautin vain olkiani, ”kuka lie. Soitti varmaan väärään numeroon...”
Olin tyytyväinen, että Anthon oli sulkenut puhelun. En edes jaksaisi kuvitella, mitä olisi tapahtunut jos hän olisi jutellut kanssani. Lähdimme huoneeseeni leikkimään koirien kanssa.

Pian pimeä yö laskeutui niskaamme. John jäi taas yöksi.
En saanut unta, joten kuuntelin vain vieressäni makaavan Johnin tuhinaa.
Mietin, että löydänkö toiselle pennuista kotia. Itselläni sitä en ainakaan voisi pitää, äitini saisi raivarin. Eräs mies oli soittanut minulle pari päivää sitten ja sanonut ostavansa ehkä pennun. Mutten luottanut häneen täysin. Hän olisi tulossa kolmen päivän päästä katsomaan pentua.
Ajattelin näitä samoja asioita ainakin pari tuntia, kunnes nukahdin.

Seuraava päivä alkoi pilvisesti. Ulkona satoi kaatamalla ja pilvet pysyivät paikallaan. Minulla ei millään tehnyt mieli lähteä koirien kanssa ulos, mutta oli pakko. John lähti mukaani.
Kastuimme litimäriksi parin minuutin aikana. Teimme vain pienen lenkin, koska koiratkaan eivät pitäneet ilmasta.

Tultuamme kotiin, eteinen oli hetkessä kuran peitossa. Onneksi kukaan ei ollut kotona heti raivoamassa jäljistä.

Seuraavat kaksi tuntia pesimme eteistä.
Laittaessani koirille ruokaa ja Johnin leikkiessä pentujen ja Friidan kanssa kännykkäni soi taas. Tällä kertaa en katsonut kuka soitti, vaan vastasin suoraan.
”Öh... A-Anthon täällä...” kuului hiljainen ääni puhelimesta. ”Ai... Tuota, moi,” sanoin hämmästyneenä. ”Öm... Voitaisko me... tuota nähdä jossain?” Anthon kysyi hiljaa, ”Va-vaikka sun luona?” ”John on kyllä nyt täällä,” sanoin hiljaa. ”Ei sitten!” Kuului vähän kovempi ääni ja puhelu katkaistiin.
Jäin hetkeksi seisomaan paikalleni. John vilkaisi minua kummissaan. Katsoin häntä ja hymyilin.

Ilta kului ja äiti tuli kotiin, taas humalassa. En tiennyt kuinka kauan hän enään eläisi, tuolla menolla. Menin Johnin kanssa alakertaan, koska televisiosta tulisi eräs todella hyvä rakkaus ja komedia leffa. Äitini istui keittiön pöydän ääressä, ja örisi hiljaa. Se ei minua haitannut, käperryin vain Johnin kainaloon.
Katselimme kaikessa rauhassa elokuvaa. Puolessa välissä ohjelmaa kuitenkin nukahdin siihen Johnin viereen, John hymyili minulle lempeästi ja antoi suukon otsalle. Elokuvan loputtua John kantoi minut sänkyyni. Hän päätti vielä jäädä yöksi, joten otti turhat vaatteet pois ja kömpi viereeni sänkyyn.

Maanantaina Anthon oli taas koulussa. Tosin hän vältteli katsettani. Hän säälitti minua. Mistäköhän hän olisi eilen halunnut puhua kanssani, mietiskelin. Hän olisi varmaan halunnut puhua elämästään, kun olin luvannut kuunnella.

Koulun päätyttyä Johnin piti lähteä pitämään nakkikiskaa, joten hän ei saattanut minua kotiin, tosin Anthon hiippaili luokseni koulun ulkopuolella.
”Moi Anthon,” sanoin hymyillen vaisusti. ”Moi...” Hän sanoi hiljaa, ”Olisiko s-sulla nyt hetki aikaa?” Mietin hetken mitä vastaisin, mutta päädyin sanomaan: ”Kyllä minulla taitaa olla.”

Menimme kotiini, koska siellä olisi rauhallista puhua, David oli työmatkalla ja äiti iltavuorossa.
”Mistä siis haluat puhua?” kysyin. Anthon oli hiljaa ja katsoi lattiaa.
Hetken päästä hän nosti katseensa minuun, ja katsoi surullisena. ”Minä...tuota, siis...” hän sanoi tärisevällä äänellä. ”Kun sanoin elämääni... tuota... surkeaksi,” hän sanoi hiljaa. ”Tarkoitan sillä sitä, että...kröhöm..” Hän jatkoi hitaasti. ”Niin?” kysyin, ehkä hiukan liian vaativaan sävyyn. ”Että minä rak.. eikun siis...” Anthon yritti selittää ja punastui hiukan, se oli omituisen näköistä. ”Kuule Anthon. Minä rakastan vain Johnia enkä ketään muuta,” sanoin yrittäen olla katsomatta Anthonia. Anthon jähmettyi niille sijoilleen. ”Minun... minun täytyy nyt mennä,” hän sanoi ja kiiruhti ulos talosta. Jäin katsomaan ikkunasta pojan perään, mitä meninkään tekemään. Mutta se oli totuus. En tahtonut valehdella hänelle. Muutenkin, mitä olisi tapahtunut, jos olisin antanut hänen puhua loppuun.

John soitti minulle kymmenen aikaan illalla. Hän valitti ikävää. Suostuin siihen, että hän tulisi hetkeksi, muttei tällä kertaa yöksi.
Pian hän tuli. John tuli halaamaan minua iloisesti, ”Olen keksinyt keinon Felishian varalle!” ”No?” sanoin innoissani. ”Eräs ystäväni, todella hyvä koiraharrastaja, olisi kiinnostunut pikkuisesta. Se joutuisi vain muuttamaan hiukan kauemmas, mutta saisit käydä sen luona koska haluaisit!” John selitti innoissaan. Innostuin niin, että minun oli pakko peittää John suukkoihin.
Äitini tallusti eteiseen väsyneenä ja huomasi suukottelevani Johnia täysin voimin. Hän katsoi epäilevästi minua, mutta meni vähin äänin olohuoneeseen.
”John, kerro heti kuka se on? Haluan tietää sen ennen huomista, kun eräs mies tulisi katsomaan Felishiaa” ”Luulenpa ettet tunne häntä. Eräs Michael. Käy lukiota,” John sanoi. ”Voimme lähettää Michaelille sähköpostissa kysymyksiä jos haluat”, John sanoi ja hymyili hurmaavasti. ”Joo,” sanoin ja halasin häntä.
Menimme olohuoneeseen katsomaan telkkaria äitini kanssa. Äiti vilkaisi meitä ja tuhahti. John katsahti minuun kysyvästi ja kohautin vain harteitani.
En voinut ymmärtää äitiäni. Miksei hän voinut vain hyväksyä meitä? Itse on aina humalassa, eikä elämä ole muutenkaan mallikasta, ja sitten halveksii minua jos löydän poikaystävän.

Mainoskatkolla John kävi vessassa ja äiti päätti puhua kanssani saatuaan vihdoin tilaisuuden olla kahden. ”Kuuleppas Natasha...” äiti sanoi äitimäisesti. Katsahdin äitiin kysyvästi, ”kerro pois!” tokaisin. ”Itse olin samanlainen kuin sinä tuossa iässä. Mutta katso minua nyt! En halua sinulle käyvän samalla lailla,” äiti sanoi. Mulkaisin äitiäni, ”Musta ei tulisi ikinä sunlaista!” Huudahdin ja lähdin rymisevin askelein omaan huoneeseeni. Miksi minulla ei voinut olla normaalia äitiä?!
John avasi varovaisesti huoneeni oven ja kurkisti sisään, ”kaikki okei?” ”Ei ole!” sanoin vihaisesti. John tuli hiljaa huoneeseeni ja istuutui viereeni. Itkin hiljaa, sillein ettei John nähnyt. Käänsin kasvoni pois päin Johnista ja kasvoni täyttyivät kyynelistä. ”Natasha...?” John sanoi ja pisti kätensä olkapäälleni. ”Natasha, katso minua”, hän sanoi ja sai minut kääntämään katseeni häneen. Painoin pääni Johnin olkapäähän, ja purin tunteeni itkemällä.
John lohdutti minua, kunnes hän sanoi kellon olevan jo melkein kaksitoista ja aikoi lähteä. Jäin yksin sängylleni itkemään.

Heräsin aamulla yhdentoista maissa, silmät punaisina, olin nukahtanut itkiessäni ja olin nukkunut vielä pommiin! Olin pahasti myöhässä koulusta. Keräsin kaikki tarvittavat koulu tavarat laukkuuni ja hain eväät keittiöstä. Juoksin koko matkan kouluun, syöden samalla leipääni. Törmäsin koulunportilla Mathiakseen ja kaaduin pahasti asvaltille.
”Sattuiko sinuun?” hän kysyi auttaessan minut ylös. ”Öm, hiukan...” Sanoin ja irvistin, koska jalkaani vihloi valtava kipu. ”Mitä sinä muuten teet täällä tähän aikaan? Tunnithan on jo alkaneet,” kysyin ihmeissäni Mathiakselta. ”Ei sillä ole nyt väliä, vien sinut terveydenhoitajalle”, Mathias sanoi, ”Pystytkö kävelemään?” ”Totta kai!” sanoin itsevarmasti.

Samalla John katsoi ikkunasta ja huomasi minut ja Mathiaksen ulkona. Itse en huomannut Johnin katsovan ulos. Hänen naamansa vääntyi hiukan ja hän tunsi olonsa hirveän epämukavaksi katsellessaan Mathiaksen pitävän minua pystyssä.

Terveydenhoitaja totesi että nilkkani oli nyrjähtänyt. Kävelin käytävällä kohti luokkaani Mathiaksen kanssa. Keskustelimme taukoamatta.
Saavuimme luokkani ovella ja avasin sen. ”Anteeksi kauheasti että olen myöhässä,” sanoin nopeasti. Menin opettajan luokse ja kuiskasin tälle syyn myöhästymiseen, sitten menin nopeasti paikalleni, Johnin viereen, Mathias oli häipynyt ovelta. John vilkuili minua koko tunnin aikana.

Tunnin päätyttyä hän kysyi miksi tulin kouluun myöhässä, ja vieläpä Mathiaksen seurassa. Selitin tilanteen, ”etkai vain ole mustasukkainen? Etkö muka luota minuun?” John käänsi vain katsettaan ja lähti sitten jo pihalle. En osannut odottaa mitään tämmöistä Johnilta.
Istuimme koko välitunnin vain hiljaa penkillä. Pari kertaa meinasin sanoa jotain, mutta en saanut sanaakaan suustani. Kellot soivat sisälle ja nousin penkiltä. John jäi vielä istumaan siihen, eikä lähtenyt sisälle. Jäin odottamaan häntä, mutta minuutit kuluivat ja päätin lopulta lähteä, matikantunnilta ei kannata myöhästyä.
Koko loppu päivänä en nähnyt Johnia koulussa. ”Onkohan hän kunnossa...” ajattelin ääneen. Hän varmaan lähti kotiinsa. ”Saanko kysyä ketä?” Kuului iloinen ääni takaatani, siellä oli koulukaverini Elina. ”John,” sanoin hiljaa. Elina katsoi minua kummistuneena. ”Ketä ihmeen John?” ”Poikakaverini,” sanoin vielä hiljaisemmin. ”Onko sulla poikakaveri?!” Elina huusi niin että käytävä kaikui. ”No, ainakin oli,” tunsin kuinka kyynel vierähti poskelleni. Elina katsoi minuun. ”Miten niin oli? Mitä on tapahtunut?” ”Luulen että hän tuli mustasukkaiseksi,” sanoin surullisena. Elina katsoi minu silmät pyöreinä, ”mustasukkaiseksi mistä? Onko sun perässä montaki poikaa, anna mulle yks, pliiis!” ”Elina, tää on vakavaa...” tiuskaisin hiljaa. ”Niin. Anteeks,” Elina sanoi nopeasti.
Oli ärsyttävää selittää asioita ulkomailla olleelle hieman liikaa huumorintajuiselle koulukaverille. Mutta hän oli ainoa joka kuunteli.

Kuljin Elinan kanssa katuja ja saavuimme minun taloni kohdalle, ”no, moikka sitten...” sanoin vaisusti. ”Voisinko tulla sinne?” Elina kysyi. Nyökkäsin pienesti ja avasin kotioven. Äiti oli kotona. Haistoin jo eteiseen viinin hajun, mutten välittänyt siitä. Laahustin hitaasti omaan huoneeseeni. Elina seurasi ripeästi perässäni, hän tiesi äitini juomaongelmista, mutta ei vieläkään ollut tottunut asiaan.
Astuimme sisälle huoneeseeni, jossa Friida ja pennut odottivat meitä keskellä hirveää sotkua. ”Oi, ovatpa ne ihania! Herttinen mikä sotku..” Elina sanoi. Menin nostamaan pennut sängylleni, ja katsoin mitä kaikkea ne olivat rikkoneet. Ilokseni huomasin, että kukkaruukku oli pysynyt ikkunalaudalla, naurahdin hiukan, mutta kun ajattelin mistä syystä se oli siinä pysynyt tulin taas hiukan surulliseksi. Olin silloin ollut vielä onnellinen Johnin kanssa, kun opetimme pennuille, ettei kukkaruukkuja saanut tiputtaa. Huokaisin pienesti ja istahdin pentujen kanssa leikkivän Elisan viereen sängylle. ”Ovatpa nämä suloisia,” Elina nauroi, ”saisinpa minä koiran.” Hymähdin jotain vastaukseksi ja potkaisin lattialla olevan pehmolelun päätä. ”Onha kaikki hyvin?” Elina kysyi minulta. ”Pelkään vain, että mitä mulle ja Johnille käy...” Sanoin hiljaa.

Ilta kului nopeaan tahtiin, Elinan leikkiessä pentujen kanssa, ja minun siivoillessa niiden jälkiä. Äiti lähti kahdeksan maissa baariin muutaman kaverinsa kanssa ja Elinan piti lähteä. Jäin yksin kotiin. Mielialani laski sekuntti sekunnilta. Kuulin kun kännykkääni tuli tekstari. Otin kännykkäni ja katsoin viestin. Viesti oli tullut Johnilta, ja siinä luki: ”Anteeksi typeryyteni. Mun ei ois pitäny tulla mustasukkaseksi niin pienestä asiasta. En vain millään halua menettää sinua. Saanhan anteeksi?” Hymyilin, lähetin viestin jossa luki vain yksi sana: ”tule”.Pian tuli viesti: ”Niin pian kuin mahdollista.” Hypin melkein innosta. Lähdin hakemaan komerosta eri värisiä kynttilöitä.
Menin syli täynnä kynttilöitä eteiseen ja asettelin niitä käytäväksi ovelta rappusille.
Kohta ovikello soi. Siistin vaatteitani ja avasin oven. Oven takana tosin ei ollut John vaan kukkalähetti, ”ruusukimppu neiti Guidelle” ”Se olen minä” sanoin innoissani, koska arvelin sen olevan Johnilta. Rupesin heti etsimään korttia kukkien seasta. Vihdoin löysin pienen vaaleanvihreän kortin ja luin sen. Hämmästyin hiukan. Kortissa oli lukenut pelkästään A.H., aivan kuin ne olisi nimimerkit. Minulle tuli heti mieleen Anthon. Hänen sukunimensäkkin oli Hitson.
Kuulin ovikellon soivan toisen kerran, joten heitin kortin nopeasti roskikseen. Laitoin ruusukimpun oven vieressä olevan pöydän maljakkoon. Kävin avaamassa oven. Tälläkertaa siellä oli John. Hänelläkin oli kukkia. Ne olivat kauniita, punaisia ruusuja. ”Anteeksi”, John sanoi ja ojensi ruusuja. Hymyilin leveästi Johnille, ja otin kukat käteeni. John astui peremmälle ja suuteli minua otsalle. Asetin Johnin kukat toiseen maljaan, Anthonin kukkien viereen. Sitten John huomasi kynttilät, ”Vau...”. ”Ajattelin luoda vähän tunnelmaa,” sanoin hymyillen. John nappasi minut syleilynsä ja suuteli minua pitkästi. ”Oliko tuossa sinulle tarpeeksi tunnelmaa?” John kysyi romanttisesti. Hymyilin säteilevästi Johnille.
Vein Johnin huoneeseeni, jonne olin myös asetellut kynttilöitä. ”Mitäs olet ajatellut, kun olet näin paljon luonut ‘tunnelmaa’” John kysyi ihanasti hymyillen. ”Sinua. Vain sinua,” sanoin. John katsoi minua lempeästi. Suutelin Johnia. John tarttui minua harteista ja painoi minua häntä vasten. Nautin olostani siinä. Sitten oveni avautui ja sisälle kipitti 3 kappaletta koiria. Otin Friidan syliini. Friida nuolaisi kasvojani ja sai minut nauramaan. Se rimpuili pois sylistäni, ja meni rähjäämään pennuille jotka tappelivat. Katsoin hymyillen koiria ja John lähti tekemään illallista.

Istuin sängylleni, ja seurailin koirien puuhia. Pennut peuhasivat keskenään ja repivät leluaan.
Pian John tuli, mukanaan kaksi leipää ja kaksi mukillista kaakaota. Hän istui sängylle vierelleni ja ojensi kaakaon minulle, ”prinsessalleni”.Otin mukin varovasti käsiini, ja otin ison hörpyn. ”Nam”, sanoin ja nuoleskelin huuliani, ”tämä ei taidakkaan olla tavallista kaakaota, vai?” ”Ei olekkaan,” John sanoi salaperäisesti. Hymyilin Johnille ja nappasin leivän. Mutustin sitä hetken, mutta sitten Felishia tuli nappaamaan siitä puolet. ”Hei!” Sanoin naurahtaen. Otin Felishian syliini, ja vetäisin leivän puolikkaan pois sen suusta. ”Noin ei saa tehdä, tuliko selväksi?” Sanoin ystävällisellä, mutta napakalla äänellä. Heitin leivän roskikseen. John katseli koiria miettivän näköisenä. Laskin Felishian takaisin lattialle. ”John...” Sanoin hiljaa ja istuuduin takaisin sängylle. ”Niin?” John sanoi suu täynnää leipää. ”Saanko kysyä syytä, miksi tulit mustasukkaiseksi?” ”Minä... en halua menettää sinua. Olet minulle kaikkein tärkein,” John sanoi hiljaa. ”Niin, mutta mistä sait päähäsi, että menettäisit minut? Tiedäthän etten ikinä jättäisi sinua”John mietti hetken, ”Minä tiedän sekä Mathiaksen, että Anthonin olevan ihastunut sinuun. Sen takia minua rupeaa heti epäilyttämään, kun he ovat jonkinlaisissa tekemisissä sinun kanssasi.” Kasvoilleni levisi hento puna, ”Mutta sinä olet minulle tärkein, en ikinä palaisi Mathiaksen kanssa yhteen, tiedäthän sen? Eikä minulla ole tunteita Anthonia kohtaan!” Sanoin hiukan uhmakkaasti. John halasi minua, ”hyvä.” Hymyilin, mutta mietin, että oliko John tosiaan epäillyt asiaa, eikö hän luota minuun?

Pian Johnin piti lähteä. Hänen äitinsä tulisi kotiin minähetkenä hyvänsä ja hänen pitäisi olla äitiään vastassa, joten jäin taas yksin kotiin korjailemaan kynttilät pois. Minun äitini tulisi pian, humalassa, ja saattaisi jopa astua jonkin kynttilän päälle.

Sain vihdoin eteisen viimeisenkin kynttilän korjattua pois. Juuri sillä hetkellä äiti tuli, parin kaverinsa kanssa. Menin äkkiä syrjemmäksi, ettei tulijat törmäisi minuun.
Lähdin nopeasti omaan huoneeseeni. Pennut olivat nukahtaneet koristetyynyni päälle ja Friida nojatuolilleni. Menin itsekkin nukkumaan, välittämättä alakerran meluamisesta. Nukahdin siinä silmänräpäyksessä.

Seuraavana aamuna heräsin hyvin aikaisin. Aurinkokaan ei vielä valaissut huonettani, joten huoneessani oli pimeää. Vilkaisin kelloa, sängyn yläpuolella. Se näytti vasta puoli kolmea. Huokaisin syvään, ja yritin nukahtaa uudestaan. Puristin silmäni kiinni, mutta se ei tepsinyt.
Lopulta lähdin hiippailemaan alakertaan, hakeakseni itselleni vettä. Äidin huoneesta kuului nelinkertainen kuorsaus, hänen kaverinsa olivat varmaan sammuneet äidin huoneeseen. Hain vesilasin, ja menin takaisin huoneeseeni. Hörppäsin vettä ja laitoin lasin lattialle, sänkyni viereen. Katsoin koiria jotka tuhisivat unissaan. Haukottelin ja heittäydyin selälleni sängylle. Makoilin siinä pitkään kunnes vaivuin puoliuneen.

Heräsin sitten tunnin päästä siihen, kun pennut melskasivat huoneessani. Ne olivat kaataneet vesilasini. Kaikki vedet olivat levinneet matolleni ja se meni hetki hetkeltä enemmän pilalle. Otin pöydältä talouspaperirullan, ja rupesin kuivaamaan mattoa. Haukottelin makeasti, mutta havahduin kuullessani pientä lorinaa. Picasos oli tekemässä tarpeitaan oven eteen. Voihkaisin kuuluvasti, ei voi olla totta! Nostin Picasoksen sängylleni, ja rupesin siivoamaan lattiaa. Mutta asia vain paheni: Picasos ei ollut tehnyt kaikkia tarpeitaan lattialle, vaan nyt sängylle tuli pieni pötkylä ja kostea läikkä. Se ei todellakaan ollut hyvä alku päivälle.

Kun olin puoli kahdeksalta lähtemässä kouluun äiti ja kumppanit heräsivät. Oven takaa kuului valituksia pääkivusta ja huonosta olosta. Sitten ovi pamahti auki, ”Ihan älytön krapula”, eräs nainen valitti ja hoiperteli vessaan oksentamaan. Huokaisin, ja lähdin nopeasti ulos asunnosta. Kävelin ripeästi katuja pitkin, maata tuijottaen. Laskin päiviä, milloin minun pitäisi luovuttaa pennut. ”Hetkinen... Siihenhän on enään muutama kuukaus!” Sanoin ääneen ja sain muutamalta kadulla olevalta ihmiseltä kummastuneen katseen. Hymyilin vaivautuneesti muille ihmisille, ja nopeutin askeliani. Kohotin katseeni maasta ja ehdin nähdä juuri ja juuri ihmisen edessäni, kunnes törmäsin häneen. ”A-anteeksi,” sanoin ihmiselle johon olin törmännyt. Hän oli kiireisen näköinen liikemies. Hän vain tuhahti ja jatkoi matkaansa. Katsoin pitkään miehen perään ja vilkaisin sitten kelloa. Minulla oli vielä reilusti aikaa maleksia koululle. Lähdin jatkamaan kulkuani huokaisten. Rupesin miettimään liikemiestä. Hän oli näyttänyt eriskummallisen tutulta jos tarkkaan mietti. Mutta olin varma, etten ollut nähnyt miestä ennen. Mutta hänen kasvoissaan oli ollut jotain tuttua. Olin varma siitä. Pudistelin päätäni ja puskin liikemiehen pois mielestäni.

Saavuin koulun pihalle. John juoksi heti luokseni. Annoin pusun hänen poskelleen, ”huomenta.” ”Huomenta, muru”, John sanoi säteilevänä, hänen aamunsa oli tainnut mennä hyvin... Toisin kuin minun. Sitten Mathias juoksi Johnin takana ja liittyi seuraamme, ”terve”.Vilkaisin Johnin ilmettä kun hän näki Mathiaksen. John yritti olla luonnollisesti, mutta hänen suupielensä nykivät hiukan. ”Öh... Moi Mathias,” sanoin, vilkuillen koko ajan Johnia. Mathias ei näyttänyt välittävän Johnin suupielen nytkähdyksistä, ”pälkähti päähän että jos voitais hengailla kolmistee tai vaikka ottaa Anthon ja Elina mukaan, koulun jälkeen”.”Tuota... Anthonista en oikein tiedä,” sanoin epävarmana. ”Hyvä! Koulun jälkeen neljän paikkeilla? Nähdään vaikka puistossa. Ilmoitan asian heti Anthonille ja Elinalla” Mathias sanoi innosta puhkuen. Yritin hymyillä luontevasti, mutta se näytti ennemmin pelkältä naaman vääntelyltä. Mathias häipyi melkein hypähdellen, John sitä vastoin oli puhjeta raivosta. ”Mitäköhän hän suunnitteli,” sanoin vaivautuneesti. John yritti hillitä itseään ja sai kohautettua harteitaan.

Päivän mittaan John kuitenkin selvästi yritti unohtaa koko asian. Kellot soivat koulupäivän päättymisen merkiksi ja lähdin tallaamaan polkuja Johnin kanssa.

Saavuimme puistoon, jossa meitä odotti jo Mathias ja Elina. Istuuduimme heidän viereiselle penkille odottelemaan Anthonia. Pian kuitenkin Mathias sai tekstarin, jossa Anthon sanoi ettei tule. ”Höh... Anthon ei pääsekkään. No, kai me jotain keksitään ilman häntäkin...” Hän tokaisi. ”Mennäänkö vaikka kaupungille?” Elina kysyi. Nyökkäsin ja niin me lähdimme: kiertelimme kauppoja ja ostareita, kävimme jäätelöbaarissa ja lopulta päädyimme ravintolaan syömään.

Yhdessä vaiheessa Mathias veti minut vähän sivummalle. Katsoin häneen kummastuneena ja huomasin sivusilmällä Johnin pistävän katseen. ”Tuota... Kun musta tuntuu nyt siltä että... Tai siis mä oon ihastunut Elinaan. Ja mä aattelin ostaa jonkin lahjan, mutta en tiedä mistä hän pitää. Osaisitko sinä neuvoa?” Mathias kysyi, hieman punertavana. Tirskahdin, ”Vai että sil viisiin, ja John-parka luulee sua kilpailijakseen...” ”Voi ei. En kai ole aiheuttanut ongelmia?” Mathias hätäili. Kohautin hartioitani, ”No ehkä pikkasen. Mutta asiaan: tiedän tasan tarkkaan mistä Elina pitää...” Kuiskasin lopun lauseen Mathiaksen korvaan. Mathias hymyili minulle, ja lähti takaisin pöytään. Menin hänen perässään ja istuuduin Johnin viereen. John katsoi hieman tuimasti minua ja Mathiasta. Annoin suukon Johnin poskelle ja kuiskasin samalla tälle: ”Ei hätää, Mathiaksella on muuan Elisa tähtäimessään”
Johnin ilme kirkastui, ja hän hymyili leveästi minulle. Hymyilin hänelle takaisin ja tilasin ruokani.

Loppu päivän John käyttäytyi ihan erinlailla. Hän vei minut tanssimaan salsaa yhden kerran ravintolan tanssilattialle ja oli muutenkin paljon pirteämpi. Minusta tuntui hyvältä, kun Mathias oli viimeinkin tajunnut päästää minusta irti.

Ilta alkoi hämärtyä ja kello koitti pian yhdeksän. Jokainen meistä vetäytyi hiljakseen omiin koteihimme. John olisi halunnut tulla luokseni, mutta hänen äitinsä kutsui. Hyvästelimme toisemme risteyksessä, josta lähdimme kumpikin eri suuntiin.

Avasin kotioven ja huhuilin oliko ketään kotona. Olohuoneesta kuului vastaukseksi lyhyt murahdus. Se kuulosti tutulta. Kurkistin olohuoneeseen, ja yllätyksekseni sohvalla istui aamulla tapaamani liikemies. Hän katsoi silmätarkkana telkkarista tulevaa tosi-TV ohjelmaa. Kurkistin keittöön, jossa äiti istui pöydän ääressä vakavan näköisenä. Kipitin hiljaa miehen ohi keittiöön, ”Äiti, ketä toi on?” ”Tuleppas kultaseni, tänne minun viereeni. Minulla on sinulle tärkeää asiaa,” äiti sanoi yhä yhtä vakavana. Istuuduin äitiä vastapäätä ruokapöydän ääreen, ”niin?” Kysyin vaativasti. ”Minä olen valehdellut sinulle. Olen valehdellut hyvin pitkän aikaa,” äitini nielaisi pidätellen itkua. Katsoin äitiäni laajenevin silmin, ”mistä?” ”Isäsi ei kuollut,” äiti sanoi hiljaa, katsoen lattiaa. ”MITÄ?!” Huudahdin ja sohvalla istunut mies tuli keittiöön. ”Natasha,” hän sanoi, ”olen isäsi.” Vilkaisin miestä hämmentynein kasvoin. Sen jälkeen katsoin äitiäni, ”miksi...?” Hän nielaisi eikä saanut sanaa suustaan. Isäni istui tuolille, äitini viereen. Katsoin isääni hetken, en voinut millään uskoa, että yht'äkkiä perheemme olisi taas koossa.
Isäni kertoi pitkän tarinan, siitä kuinka oli jättänyt äidin tämän alkoholiongelman takia, ja muuttanut Saksaan. Mutta nyt hän oli palannut, harmi vain että syy oli ainoastaa minä, Natasha ja avioerosopimus. Sitten isä sanoi jotain joka sai sydämeni pysähtymään, ”Natasha. Haluaisin viedä sinut mukanani Saksaan, kun palaan sinne.” ”Mitäh?!” Melkein huusin täyttä kurkkua. Äiti huokaisi itkuisena. Asia oli jo selvää: en lähtisi, täällä minulla oli John, äiti, David, Elina ja kaikki muut ystävät. ”Minä en lähde täältä mihinkään!” sanoin päättäväisesti. Isä pudisti päätään, ”Valitan, mutta asia on jo päätetty. Tulet luokseni vähintään vuodeksi tai pariksi” ”Vuodeksi? Tai pariksi?!” huusin, äidin alkaessa itkeä hillittömästi. Katsoin levottomana äitiä, nousin seisomaan ja iskin nyrkkini pöytään. Isä katsoi minua ilmeettömästi. Menin äidin luo, ”Äiti, älä itke. En lähde minnekkään!” Äiti katsoi minua itkuisesti. Isä nousi seisomaan ja tokaisi: ”Me lähdemme huomenna koulusi jälkeen. Mene pakkaamaan, muuten myöhästymme huomisesta lennosta” ”Mitä?! Huomenna?! Mutta entä... entä Friidan pennut. Ne on jo varattu, ja voin myydä ne vasta luovutus iässä.” änkytin. ”Asiasta ei puhuta enään”, isä sanoi ja häipyi keittiöstä. Jäin keittiöön suu auki, ”Toullainenko isäni on? Töykeä!” Äiti itki pöydän ääressä ja nyökkäsi varovasti, ”Tuollainen hän on nykyään, ennen hän oli aivan eri ihminen”, äiti kertoi hiljaa piipittäen. ”Äiti...” sanoin varovasti, ”Kun nyt näyttää siltä, että olen lähdössä, niin voisitko huolehtia pennuista? En voi viedä niita Saksaan. Voisin antaa sinulle niiden pentujen tulevien omistajian tiedot.” Äiti nyökkäsi pienesti, ”Ainahan minä sinua autan, kulta-pieni” Halasin äitiä, ”Kiitos.”
Ryntäsin ylös huoneeseeni ja nappasin kännykkäni. Näppäilin hätäisesti siihen Johnin numeron. ”Haloo?” Kuului Johnin unenpöpperöinen ääni. ”Voi. Kellohan olikin jo noin paljon. Mutta minulla on todella tärkeää asiaa” ”No, kerro”, John sanoi heti virkeämmällä, mutta vakavalla äänellä.
Selitin nopeasti Johnille, kuinka isäni oli tullut takaisin. Sitten kerroin huomisesta lähdöstäni. Tajusin etten huomisen jälkeen näkisi Johnia pitkään aikaan, ja rupesin itkemään. ”Tulen sinne heti”, kuulin Johnin sanovan ja puhelu sammui.
Istuin sängylle, ja otin pennut syliini. Rutistin niitä ja ne alkoivat nuolla kyyneleitäni pois poskiltani. ”Teidätkin minä näen seuraavan kerran vasta sitten kun olette jo aikuisia,” Nyyhkytin hiljaa pentujen nuollessa kasvojani huolissaan.

Pian ovikello soi. Kuulin jonkun avaavan oven. Menin alakertaan. John halasi minua heti tiukasti puristaen.
Pitkän ajan päästä hän irrotti otteensa. ”En päästä sinua sinne. Tai jos menet, niin tulen mukaasi”, John kuiskasi korvaani. Hymyilin ja rupesin taas itkemään. ”Kiitos”, sanoin hiljaa itkuisella äänellä.
Vein Johnin huoneeseeni, jotta voisimme rauhassa keskustella asiasta. Istuuduimme sängylleni ja katselimme nukkuvia koiria. ”Lähdet siis jo huomenna?” John kysyi. Nyökkäsin vaisusti. ”Kyllä minä jonkin keinon keksin”, John sanoi hiljaa ja rupesi miettimään. Katsoin Johnia epäluuloisena.
Aika kului ja John päätti jäädä yöksi. Käperryin peiton alle ja painauduin Johnin kylkeä vasten. Kesti kauan ennen kuin nukahdin.
Näin painajaista: Olin Saksassa ja yritin etsiä Johnia suuren väkijoukon seasta. Huutelin Johnin nimeä, mutta pian kompastuin johonkin. Joka puolelle ympärilleni tuli verta. Kiljuin ja tunsin, etää käteni sidottiin kiinni. Katsoin taakseni ja näin isäni. Hän nauroi murhanhimoisesti yrittäessäni rimpuilla köysistä irti.
Sitten heräsin. Näin Johnin huolestuneet kasvot ylläni. ”Taisit nähdä painajaista...” Hän sanoi. Kasvoilleni valui hikipisara noustessani istumaan. Halasin Johnia, ”En halua menettää sinua!” John katsoi minua ihmeissään, mutta hymyili sitten ja vastasi haliin.

Menimme syömään aamupalaa. Äiti nukkui keittiössä ruokapöydän ääressä, huomasin myös heti, että hän oli itkenyt koko yön. Isä oli olohuoneessa, varmaan pakkaamassa laukkua. John katsoi porukkaa hiukan hämmentyneenä. Tein nopeasti meille leivät, ja menin takaisin huoneeseeni. Istuimme sängylleni aivan hiljaisina. Söimme leipämme nopeasti, ja rupesin pakkaamaan koululaukkuani.
John oli koko aamun kummallisen hiljainen. Hän ei varmaan ollut keksinyt yön aikana mitään.

Koulun loputtua hän tuli luokseni ja ilmoitti pääsevänsä Saksaan viikon päästä. Halasin häntä innoissani. ”Voi John. Ei sinun olisi tarvinnut! Missä yövyt? Entä elanto? Kauan olet siellä?” Kyselin yhteen putkeen. ”Minä tulen vaihto-oppilaaksi,” John hymyili. Olin niin onnellinen että olin pyörtyä.

Nousin isän autoon, ja vilkutin Johnille, Elinalle ja Mathiakselle. Olin luvannut heille kaikille monia asioita ja aijoin pitää ne, tärkein lupaus oli: ole oma itsesi ja älä luovuta vaan usko itseesi ja tulevaan! Enään minua ei pelottanut niin paljon mennä Saksaan. Ja se oli ystävieni ansiota.
Päätin että olisi korkea aika tutustua kunnolla isääni. ”Isä...” Aloitin keskustelumme. ”Niin?” isä sanoi, vilkaisten minua, ja hymyillen ystävällisesti. ”Tuota, haluaisin tietää sinusta enemmän... Äiti ei ole juurikaan koskaan puhunut sinusta””No, mitä sinä haluaisit tietää?” ”Kaiken”, vastasin yksinkertaisesti ja päättäväisesti hymyillen. ”Jaaha,” isä naurahti.
Niin isä alkoi kertoa työpaikastaan ja ympäristöstä missä tulemma asumaan jne. Hän omisti ison tavarakaupan, ja oli hyvin rikas. Sain tietää kaikkea mukavaa, kunnes saavuimmekin jo lentokentälle.

Nousimme isoon lentokoneeseen, odotettuamme ensin lähes tunnin. Istuin ikkunapaikalle, tottakai. En ollut koskaan ennen ollut lentokoneessa. Se oli jännittävää, varsinkin nousu ja lasku, mutta eniten rakastin merta joka oli allamme. Huomasin että isä ei ollut ollenkaan samanlainen kuin se eilen illalla oli ollut. Hänen eilisiltainen käytös johtui varmaan äidistä, en tiedä.

Olin nukahtanut, kun laskeuduimme Saksaan. ”Natasha, herää. Olemme perillä”, isä ravisteli hellästi minua herätäkseni. Avasin hitaasti silmäni, ja katselin hämmentyneenä ympärilleni. Katsoin ikkunasta ja tosiaan: olimme laskeutuneet Saksan lentokentälle. Nousin ylös ja menin isän perään. Astuin ulos koneesta ja lentoemännät hyvästelivät minut ystävällisesti hymyillen. Kävelin koko ajan isäni vierellä, ihan kiinni hänen kyljessään. Oli jännittävää olla Saksassa, kaikki oli niin erillaista. Pian olimme odottamassa hirveässä tungoksessa, että matkalaukkumme tulisivat. Kohta liukuhihnalle ilmestyi kaksi muista matkalaukuista erottuvaa laukkua: tumman vihreä ja vaalean sininen matkalaukku, ja ne olivat tietenkin meidän. Tungimme tiemme liukuhihnan luokse, nappasimme laukkumme ja lähdimme pikaisesti pois. ”Huh, sielläpä oli tungosta”, huokaisin ja huomasin nyt vasta kuinka kuuma minulla oli. Kävin ostamassa pienenstä kioskista itselleni ja isälleni limut. Itselleni Jaffaa ja isälle Spriteä. Pysähdyimme penkille juomaan niitä. Hetken päästä isä meni hiukan kauemmas, jonnekkin jossa ei ollut niin paljoa melua, ja vuokrasi meille auton.
Matka isän kodille kesti melkein kaksi tuntia. Se tuntui tosin hirveän lyhyeltä ajalta, koska katselin mielissäni maisemia ja tutustuin tulevaan kotimaahani.
Astuin ulos autosta, ja näin ison vaaleanharmaan talon. ”Vauh!” Henkäisin ihastuksissani. Siinä oli tusinoittain ikkunoita ja parvekkeita. Kierisin talon ja näin valtavan pihan jonka keskellä oli kaunis pyöreä uima-allas. Olin aivan sanaton. Isällä oli varmaan todella hyvä työ ja palkka. ”George on varmaan kohta saanut illallisen valmiiksi, joten maltatko tulla sisälle?” isä kysyi minulta. Nyökkäsin innoissani ja ryntäsin sisään. Astelin haltioissani ympäri eteishallia. Saavuin ruokasalin oviaukon eteen ja haistoin taivaallisen tuoksun. Katsoin hymyillen isää, ”Mitä syömme illalliseksi?” ”Voit mennä katsomaan”, isä sanoi hymyillen ja viittoi minua keittiöön päin. Avasin keittiön oven, ja kurkistin arasti sisälle. Näin vain jonkun selän ja päättelin hänet Georgeksi. Näin uunissa broilerin paistumassa. ”Öm...hi”, sanoin hiljaisella äänellä ja menin peremmälle. ”Ai, hei! Sinä olet varmaan Natasha,” George sanoi oudolla aksentilla, ja käännähti minuun päin. Punastuin hiukan, ”Ai, puhutkin Suomea. Heh...” ”Opin sitä isäsi seurassa,” George sanoi hymyillen. Sitten vasta katsoin Georgea ja huomasin hänen olevan vielä aika nuori. Auoin suuta kuin kala kuivalla maalla, yrittäen sanoa jotain. George lähestyi minua ja ojensi kätensä, ”Hauska tutustua” ”Samoin,” ojensin käteni Georgelle. Kättelimme ja sitten tuli pieni hiljaisuus. Kurkistin varovasti Georgen taakse, ja näin liedellä kattilan jossa oli perunoita. George hymyili minulle ja palasi paikalleen ottaen broilerin uunista. ”Minä taidan lähteä nyt, häiritsemästä työtäsi,” sanoin ja lähdin kohti ovea. George nosti minulle kätensä heipaksi ja sai minut hymyilemään. Minäkin nostin käteni Georgelle. Poistuin keittiöstä ja lähdin kiertelemään taloa. Isä esitteli minulle huoneeni. Se oli valtava ja siellä oli minulle valmiina iso kaunis parisänky jonka päällä oli vihreä päiväpeitto, lempiväriäni.
Kiertelin hetken huonetta ja menin sitten takaisin isän luokse, joka odotti ovella. ”Tämä on mahtava, olen ihan sanaton...” sanoin isälle huokaisten ja katsellen vielä huonetta. ”No se on hyvä,” isä sanoi hymyillen.
”Ruoka valmista, syömään!” Kuului alakerrasta Georgen ääni. Juoksin isän edellä alakertaan, ja käännyin ruokasaliin. Pöytä oli katettu ja siinä oli leipää, salaattia, broileria, perunoita, vihanneksia ja vaikka mitä! Lapoin kaikkea lautaselle, niin että kohta se oli aivan täynnä. Istuuduin pöydän ääreen ja aloin kahmimaan suuhuni vihanneksia. ”Sinulla on varmaan kova nälkä, kun noin hyvällä ruokahalulla syöt,” isä sanoi naurahtaen. ”Jep”, sanoin pienesti virnistäen ja jatkoin syömistä.
Syötyäni menin tutkimaan olohuonetta. Siellä oli iso laajakuva tv ja kaunis valkoruskea kulmasohva. Istahdin sohvalle, ja otin rennon asennon. Hetken päästä nukahdin.

Heräsin kuitenkin siihen, kun kierähdin pois sohvalta. ”Hupsista”, kuulin Georgen sanovan vierestäni. Nousin nopeasti ylös, ja naurahdin vaisusti. ”Hei, älä nyt noin säikähdä”, poika naurahti ja jatkoi pölyjen pyyhkimistä. Hymyilin vaivautuneesti pojalle, ja istuin takaisin sohvalle. Katselin Georgen puuhia, hän on siis taloudenhoitaja... ”Minkä ikäinen olet?” kysyin aivan yhtäkkiä. George kääntyi minua päin ja hymyili, ”täytän ensi kuussa seitsemäntoista, entä sinä?” ”Olen viisitoista.” George nyökkäsi ja jatkoi pölyjen pyyhkimistä, ”kuulin että sinulla olisi koiria, missä ne nyt ovat?” ”Äidin luona,” sanoin hiljaa, ikävöin Friidaa ja pentuja. ”Ah, sinulla on varmasti ikävä niitä...Minullakin on koira. Se on rottweiler, hyvin ystävällinen sellainen”, George kertoi hymyillen. Aloin kiinnostua, ”Minkä niminen se on?” ”Chiquita”, George virnisti. Virnistin takaisin, ”Hauska nimi.” George nyökkäsi ja jatkoi pölyjen pyyhkimistä, ”mitkä sinun koiriesi nimet ovat?” ”Friida, Felichia ja Picasos.” ”Kauniita nimiä””Kiitos,” sanoin ja avasin telkkarin. Sieltä tuli jotain Saksalaista saippuaoopperaa. Rentouduin, ja rupesin selailemaan kanavia. Jäin katsomaan musiikkikanavaa, josta kuului juuri Rihannan umbrella. Isän tuli olkkariin ja istui vierelleni. ”Vai tällaista on nykynuorten musiikki”, hän naurahti ja näytin hänelle kieltä. ”Sinä et muuten ole vielä kertonut minulle mitään itsestäsi,” isä töksäytti. Katsoin isää hetken ja katsoin sitten pölyjä pyyhkivää Georgea, hänhän kuulisi kaiken myös. ”Jätetään se myöhemmälle,” sanoin ja käänsin katseeni takaisin telkkariin. ”Eikun kerro nyt vain”, isä tuputti ja hymyili minulle. Aloin vastahakoisesti kertomaan isälle elämästäni. Jätin kuitenkin sanomatta kaiken poikiin liittyvät asiat.

Illalla soitin Johnille. ”Mulla on hirvee ikävä sua...” vaikersin puhelimeen hiljaisella äänellä ja kieriskelin isolla sängylläni ja pyörittelin puhelimen johtoa sormessani. ”Niin minullakin sua. Mutta mä tuun sinne viikon päästä,” John sanoi. Olin juuri sanomassa: mä rakastan sua, kun George tuli huoneeseeni. ”M-mä... öh,” änkytin luuriin. ”Hmm?” Kuului puhelun toisesta päästä. ”Pitää lopetta. Rakastan sua, moikka,” Supisin hiljaa puhelimeen, ja suljin sen. George katsoi minua ihmeissään, ”turhaa sen luurin suljit, tulin vain tuomaan iltapalaa”, hän sanoi hymyillen ja asteli luokseni. ”Eh? No, tehty mikä tehty,” naurahdin. George istui vierelleni sängylle ja ojensi tarjotinta. Otin tarjottimen ja kiitin Georgea. George nousi ja toivotti hyvää yötä, sitten hän häipyi huoneestani.
Söin iltapalan, puin yöpukuni päälle ja rupesin nukkumaan. En saanut unta. Kierin levottomana sängyssä. Jäin makaamaan selälleni ja katsoin kattoon. Kuuntelin sateen ropinaa. Huokaisin pienesti ja käännyin kyljelleni. Rupesin itkemään. Minulla oli ikävä äitiä, Johnia, Friidaa ja pentuja, yksinkertaisesti sanottuna: minulla oli ikävä kaikkia! Itkin niin kauan että nukahdin.

Aamulla George oli tullut herättämään minut, olin tippunut sängystäni. Avasin hitaasti silmäni, ja näin Georgen hymyilevät kasvot yläpuolellani. Punastuin ja siirryin nopeasti kauemmaksi. Nousin ylös, ja rupesin nostamaan peittoa, joka oli myös tippunut lattialle. George hymyili minulle, ”Tässä olisi aamiainen 'sängyssä'. Tosin et ole enään peittojen alla”Naurahdin, ja otin tarjottimen vastaan. Tällä kertaa siinä oli herkullisen näköistä ja tuoksuvaa munakasta, patonkia ja kaakaota. Istuin sängylleni ja rupesin syömään. George kääntyi ja meni huoneeni ovelle, ”Jos tarvitset jotain niin kysy””Tottakai,” sanoin huolettomasti. Mussutin patonkia ja George poistui huoneestani. Katselin ikkunasta, kuinka oravat leikkivät. Huokaisin, kaipasin niin ystäviäni...ja Johnia. Uritin unohtaa heidät, ja jatkoin syömistä.

Syötyäni vein tarjottimen keittiöön. Päivä oli kuuma, joten päätin mennä uimaan takapihan uima-altaaseen. Kävelin pihalle bikineissäni pyyhe harteilla. Heitin pyyhkeen penkille, ja pulahdin veteen. Se oli ihanan viileää ja sai minut rentoutumaan täysin. Uin allasta ympäri. Yht'äkkiä ovi avautui ja sieltä tuli uimahousuissa oleva George. Pysähdyin, ja katsoin kuinka Geroge kiersi altaan toiselle puolelle. Hän laski pyyhkeensä maahan ja sukelsi taitavasti veteen. George nousi ylös, ja minä uin hänen eteen. ”Ai hei, Nata”, poika tervehti hymyillen. ”Hei,” vastasin hänelle. Hetken oli hiljaista. Hymyilimme vain toisillemme. Sitten oven avaus keskeytti hiljaisuuden. Isä astui ovesta, venytteli, ja istui penkille lukemaan lehteä. Katsahdin häntä ja repesimme Georgen kanssa sitten nauruun. Isä kurkkasi lehtensä yli, ”mikä nyt noin naurattaa?” ”Tu-tuo!” Sain juuri sanottua naurun seasta ja osoitin isäni takamusta josta roikkui vessapaperia. Isä kurkkasi takamustaan, ja vetäisi vessapaperin pois. Hän naurahti ja sai minut ja Georgen nauramaan vain pahemmin. Saimme lopetettua naurun viimeinkin, ja aloitimme vesisodan.

Päivä kului ja lähdin Georgen kanssa ostoksille, koska isällä aika ei riittänyt. Ostimme ensin paljon vaatteita, ja muuta rihkamaa, sitten menimme ostamaan jäätelöt. Otin mansikan- ja George lakun makuisen. Söimme niitä kävellessämme takaisin kotiin. ”Saisinko maistaa?” Kysyin hymyillen Georgelta ja melkein kuolasin lakritsijäätelöön. ”Tietty,” George sanoi, ojentaen jäätelöään minua kohti. Nuolaisin jäätelöä, ”Njamii”, sanoin virnistäen ja nuolaisin uudelleen. ”Saanko minä maistaa sinun jäätelöäsi?” John kysyi. Mietin hetken ja hymyilin, ”Joo, tottakai” George nuolaisi jäätelöäni, ja hymyili minulle. Se hymy oli jotenkin lempeämpi ja punastuin pienesti. Georgekin punastui. ”Eh...”Vedin jäätelöni takaisin itselleni ja juuri silloin joku tönäisi minua selkään, ”kuhertelevaisia” hän sanoi ja kaaduin suoraan Georgen päälle. Georgen jäätelö meni minun rinnuksille, ja minun jäätelö meni Georgen rinnuksille. Me molemmat punastuimme syvästi ja olimme aivan liikkumatta. Nousin aivan yhtäkkiä pystyyn, ja rupesin tähylemäänihmistä joka minua tönäisi. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt häipyä kulman taakse. Autoin naureskelevan Georgen ylös. Hän pyyhki jäätelöä rinnuksiltaa, ”no, sinne meni ne jäätelöt” ”Niin,” vastasin hiljaa. Pyyhkäisin pahimmat jäätelöt paidaltani ja huomasin huonoksi onnekseni, että paidastani näkyi läpi. Yritin peittää sitä käsilläni, mutta se näytti typerältä. George vain naureskeli vieressäni naama hiukan punaisena. ”Öh... Jatketaan matkaa,” sanoin hiukan tärisevällä äänellä. George katsoi minua hölmistyneenä, mutta kohautti sitten olkiaan, ”Ihan miten vain”
Lähdin kävelemään reippaasti, ja Geoge käveli aivän perässäni. ”Mistäs nyt tuollainen käytös?” Poika kysy hetken käveltyämme. ”Minkälainen käytös?” kysyin, kuin en olisi tietänyt mistä George puhuu. ”No olet... tuollainen”, Hän sanoi ja sai minut hiukan raivostumaan. ”Annettaisiinko asian jo olla?” sanoin hermostuneena. ”Hei, älä nyt hermostu”, George lepytteli ja taputti olkaani, vasta silloin hän huomasi paitani ja punastui hiukan. ”Ahaa. Ymmärrän,” hän sanoi hymyillen. Peitin äkkiä läpinäkyvän kohdan paidastani käsilläni, ”Pervo”, mutisin hiljaa ja jatkoin nyrpeänä matkaa. George naurahti, ”Anteeksi.” Käännähdin ympäri ja näytin pojalle kieltä, sitten hymyilin, ”saat anteeksi” ”Hyvä,” George hymyili minulle sädehtien. Hymähdin ja käännyin jatkaakseni matkaa. George kiiruhti viereeni, ja hymyili yhä.

Kävelimme kotipihaan ja näimme jonkun limusiinin talomme edessä. Hyppelin sisälle, ja kurkkasin ruokasaliin. Isä istui pöydän ääressä jonkun vanhan rouvan kanssa. Katsoin kysyvästi isää, joka laittoi sormen suunsa eteen, merkiksi että minun pitäisi olla hiljaa. Nyökkäsin pienesti ja poistuin ruokasalin oven suusta. Menin olohuoneeseen, ja avasin telkkarin. Selailin kanavoita, ”Ei, ei, ei, ei, ei, ei... MITÄH?” Huudahdin ja vaihdoin kanavan kutoseen. Siellä pehmeällä, punaisella sohvalla istui äitini. Olin jo huutamassa isää kun muistin vanhan naisen. Otin lehden, ja selasin sieltä sivun jossa oli ohjelma tiedot, ”Hypnoosin ihmeellinen maailma” luin kuiskaten. Katsoin televisiota melkein nenä kiinni näytössä. Äiti selitti omasta elämästään, kaikkia yksityiskohtia myöten. Hän kertoi joskus joutuneensa oikeudenkin eteen ja se sai henkeni salpaantumaan. Äiti ei ollut koskaan kertonut minulle mitään sellaista. En voinut uskoa että taas oli listoissa uusi valhe lisää. Pian vanhan näköinen mies rupesi juttelemaan äidilleni.Seurasin ohjelmaa kiinnostuneena. Viimeiseksi mies kysyi äidiltä ”mitä haluaisit muuttaa elämässäsi?” Siirryin niin lähelle telkkaria kun vain voin. Äiti vastasi ”en halua olla juoppo.” Katsoin pieni hymy huulillani äitiä, nousin ylös sohvalta ja juoksin huoneeseeni. Kaivelin kännykkäni esille, ja näppäilin äitini numeron.
”No hei Natasha pieni. Mites sinä nyt minulle soitat”, äidin lempeä ääni kuului puhelimesta.
”Sinä olit jokin aika sitten semmoisessa ohjelamssa,” aloitin. ”Aah... se nauhoitettiin jo pari päivää sitten. Katsoit sen näköjään?” Äiti kysyi hiukan hämmentyneesti. ”Kyllä. Oletko jättänyt oluen pois?” Puhelimen toisesta päästä kuului myöntävä hymähdys, joka sai minut hymyilemään. Juttelimme aikamme, ja sitten minun piti mennä syömään. ”Hyvää jatkoa sinulle sinne. Muista soitella”
”Joo, tottakai”, lopetin puhelun iloisena. Juoksin ruokasaliin, ja näin taas pöydällä suuren aterian. ”Njaah...” Ihastelin ruokaa, joka oli tällä kertaa lohta. Istuin pöydän päähän, ja lapoin lautaselle niin paljon ruokaa kuin siihen mahtui. Isä tuli ruokasaliin ja katsoi minua narahtaen. Hänkin istui pöytään, ja otti ruokaa. ”Oletkin aikamoinen syöppö. Ihme ettet liho kun syöt noin paljon”, isä sanoi hymyillen. Virnistin, ja näytin kieltä isälle. Huokaisin pienesti ja keräsin haarukkaani paljon vihanneksia, jotka tungin pian suuhuni. ”Ketä se vanha rouva oli?” kysyin isältä suu täynnä vihanneksia. Isä ei hetkeen sanonut mitään, mutta sitten hän avasi suunsa, ”Hän on eräs tärkeä työkumppani”
”Jaaha,” jatkoin syömistä, ”milloin aloitan koulun?”
”Ylihuomenna. Huomenna menet Georgen kanssa tutustumaan kouluusi”, isä sanoi ja lapoi suuhunsa perunamuusia.
Söin loppuun ja nousin ylös pöydästä, ”kiitos.” Isä nyökkäsi pienesti. Menin eteiseen, laitoin lenkkarini jalkaan, ja menin ulos. Hengitin raikasta ilmaa hetken paikallani ja lähdin sitten kävelemään. Etsin kivan näköisen metsäpolun, ja lähdin hölkkäämään sitä pitkin. Juoksin pienen vanhan mökin tapaisen asumuksen ohi. Vilkaisin sen pihaa, ja näin siellä Friidan näköisen koiran. Katselin hetken koiraa ihmeissäni ja menin vähän lähemmäs sitä. Hymähdin sille, ja lähdin jatkamaan matkaa. Törmäsin johonkin ja kaaduin maahan. Nousin vaivalloisesti ylös, päätäni pidellen. Edestäni kuului jonkun mummelin puhetta ja näin naamani edessä ryppyisen pienen käden. Katsahdin hämilläni mummon kasvoja. Ne olivat hyvin vanhat ja ryppyiset. Tartuin varovasti vanhuksen käteen, ja esittelin itseni,

”O-olen Natasha Guide. Asun tuolla vähän kauempana, isossa talossa.” Mummo katsoi minuun ihmetellen ja alkoi höpöttämään jotain. Muistin silloin että, en osannut puhua Saksaa, saati ymmärtänyt. Mummo lopetti hölpötyksen ja näytti huomanneen etten ymmärtänyt sanoista hölkäsen pöläystäkään. Kerroin englanniksi mummolle tulleeni Suomesta tänne, enkä vielä osannut ollenkaan kieltä. Mummo katsoi minua hetken ihmeissään, mutta nyökkäsi sitten hymyillen. Nostin käteni heipaksi, ja jatkoin matkaa. Mummo vilkutti niin kauan kuin vain näki minut.
”Onpa täällä Saksassa paljon mukavia ihmisiä,” puhuin itsekseni. Juoksin hetken kunnes saavuin jonkin hevostallin aitauksen luokse. Jotkut hevoset laidunsivat ulkona, ja jäin katselemaan niitä. Ne olivat upeita. Pari minua nuorempaa tyttöä tulivat hevostensa kanssa tietä pitkin kohti tallia. Nojasin aitaan ja katselin tallin tapahtumia. Seisoin siinä varmaan 15 minuuttia, hevosia katsellen. Hetken päästä tunsin olallani käden, ”Eivätkö ne olekkin upeita?” Käänsin katseeni ihmiseen joka oli puhunut minulle. Katsoin hämmentyneenä tuntematonta tyttöä silmiin.
”Öh. S-sinä puhut suomea?” Tyttö käänsi katseensa minuun, ”Jep” Tarkkailin tyttöä, hän oli suunnilleen minun ikäiseni, ja hänen vaaleat, pitkät hiuksensa hulmusivat tuulessa. Hän oli tosin minua päätä pidempi.
”Hei, olen Oona”, tyttö esittäytyi kättä tarjoten. Tartuin Oonan käteen, ”Natasha,” esittelin itseni jo toistamiseen tänä päivänä.
”Mitäs suomalainen teinityttö Saksassa tekee?” Tyttö uteli hymyillen.
”Asun täällä isäni luona. Muutin juuri. Äitini asuu Suomessa,” vastasin hymyillen.
”Aa... Mä tulin tänne hevosten takia”, Oona kertoi hymyillen ja päästi kädestäni.
”Taidat tykätä paljon hevosista,” sanoin. Tyttö nyökkäsi, ”Haluatko nähdä hevoseni, Limbeskin?” ”Mielelläni,” sanoin leveästi hymyillen. Oona otti ranteestani kiinni ja lähti johdattamaan sisälle talliin.
Siellä Oona vei minut kauniin, valkoisen hevosen luokse.
”Vauh...” Huokaisin ja kosketin hevosen kaulaa. Oona hymyili, ja silitti hevosen turpaa. ”Limbesk...” Sanoin hiljaa itsekseni ja ihailin lumenvalkoista ylvästä hevosta. Vilkaisin nopeasti Oonaa, ”Se on kaunis.” Oona hymyili ylpeänä, ”Enoni omistaa tämän tilan ja Limbesk on tallin kuningas” Naurahdin, ja silitin hevosen kylkeä.”Sen voin uskoa”, sanoin. Vilkaisin kelloa, ”äh... Mun pitää lähteä. Isä varmaan hermostuu.” Oona nyökkäsi hymyillen, ”No, toivottavasti tapaamme vielä. Missä muuten asut?” ”En muista osoitetta, mutta se on semmoinen iso talo melko lähellä,” vastasin, ”onko sinulla paperia ja kynä? Voisin kirjoittaa puhelinnumeroni.” Tyttö nyökkäsi ja otti housujensa taskusta pienen lehtiön ja puuvärikynän. Otin Oonalta kynän ja lehtiön, ja kirjoitin puhelinnumeroni siihen. ”Sanoitko siis iso talo täällä jossain lähellä?” Oona kysyi ja katsoi paperia johon raapustin numeroani. ”Kyllä,” sanoin, ja ojensin lehtiön ja kynän takaisin Oonalle. ”Kiitos, tuota... se talo. Oletko varma että asut siellä? Se on nimittäin yhden tämän kaupungin rikkaimman miehen asunto””Mitä?! Onko?” katsoin ihmeissäni Oonaa. Oona nyökkäsi, ”Se on sellainen vaaleanharmaa ja siinä on monta parveketta. Sitten siellä on uima-allas ja aivan taivaallisen hyvän näköinen poika töissä”, hän kertoi. ”George,” mumisin hiljaa, ”isäni siis on yksi kaupungin rikkaimmista miehistä.” ”Tunnetko sen pojan? Onko hänen nimi George?” Oona kyseli innoista melkein hyppien. Naurahdin, ”joo. Toki minä hänet tunnen. Olenhan asunut siinä talossa jo kaksi päivää.” Oona oli pökertyä, ”Olen kateellinen sulle” ”Heh. Mutta, nyt on pakko lähteä. Heippa.”

Oona vilkutti minulle lähtiessäni. Hölkkäsin samaa reittiä, mitä olin tullutkin, kotia kohti. Huomasin mökin pihassa saman mummon minkä aikaisemmin olin nähnyt. Hymyilin ja nostin kättä tervehdykseksi.
Hölkkäsin pois metsäpolulta ja saavuin ruuhkaisee liikenteeseen.

Saavuin kotini pihalle. Moikkasin isääni, joka istui puutarhatuolissa lehteä lukien. Jäin ulos tarkkailemaan kotiamme. Se todellakin oli iso. ”Isä. Kuulin eräältä tytöltä, että sinä olisit yksi kaupungin rikkaimmista henkilöista,” sanoin. Isä tuskin nosti katsettaan lehdestä, ”Aijaha” ”Ajattelin vain, et kertonut sitä minulle.” Isä kohensi lasiaan, ”Luulin että tiesit” Hymähdin, ”en tiennyt.” Isä hymyili minulle, ”No, nyt sitten tiedät”. Hän nousi ylös tuolista ja taitteli lehden pöydälle. ”Niin,” vastasin, ja lähdin sisälle. Nousin portaita ylös huoneeseeni. Kellahdin sängylleni, ja katselin kattoa. Heiluttelin jalkojani ja huokailin.
Nousin seisomaan, nappasin pyyhkeen, ja lähdin kylpyhuonetta kohti.
Avasin kylpyhuoneen oven ja astuin sisälle huoneeseen, jossa oli kaunis suuri kylpyamme. Laitoin veden valumaan ammeseen, ja sillä välin riisuuduin. Tepsuttelin ammeen luokse ja kokeilin vettä. Se oli todella kuumaa. Aloin penkomaan hyllyjä ja otin sieltä jonkun purkin, jonka pitäisi aiheuttaa kuplia ja vaahtoa, paljon. Avasin korkin, ja kaadoin ainetta veteen, paljon. Suljin hanan ja upotin jalkani veteen. Hiljalleen valuin istumaan ammeeseen, kaiken vaahdon keskelle. Nojasin ammeen reunaan ja huokaisin. Nostin varpaani pinnalle ja heiluttelin niitä. Naureskelin itsekseni.
Rupesin kaivelemaan hyllyjä, ja katselin mitä kaikkea sieltä löytyi. Otin muutaman pullon syliini ja kannoin ne ammeen reunalle. ”Hmm... Mihin keski-ikäinen mies tarvitsee näin paljon erinlaisia aineita,” mietin ääneen. Kohautin harteitani ja aloin tyhjentämään pullojen sisältöjä ammeeseen.

Kohta en enään nähnyt mitään kaiken vaahdon seasta. Menin nopein askelin kauemmas ammeesta nauraen. Avasin tulpan ja katsoin kuinka vesi ja vaahdot valusi viemäriin, ”isä ei varmaan tule pitämään tästä” Kävelin hakemaan jotain puhdasta pyyhettä, mutta liukastun lattialla olevaan vaahtoon ja kaaduin kovaa selälleni lattialle. Yritin nousta ylös, mutta selkäni varmaan oli murtunut. ”Voiko joku tulla auttamaan?” Huusin niin kovaa kuin pystyin, mutta muistin vasta huudettuani olevani alasti. Näin lattialla verta, joka tuli päästäni. Pian menetin tajuni. Näin juuri ja juuri, kuinka George astui huoneeseen. Ei! Ajattelin, mutta silmäni ehtivät sulkeutua juuri kun kuulin Georgen huutavan nimeni.

Heräsin sairaalassa, George ja isä vierelläni. ”Mi-mitä tapahtui?” Kysyin hiukan tokkuraisena ja kohotin kättäni isääni päin. ”Voi Natasha! Sinä elät. Liukastuit kylpyhuoneessa,” isä sanoi kyynelehtien. Yht'äkkiä kaikki tapahtunut muistui mieleeni, eikä! ajattelin kauhuissani ja vilkaisin Georgea. Georgekin oli selvästi itkenyt, mutta sai silti pienen virneen naamalleen, ”ei huolta. En katsonut. No, ehkä vähän, mutta en tahallani.” Tunsin punastuvani pienesti ja käänsin kasvoni nopeasti pois päin. ”Natasha-kulta. Pääasia että olet hengissä,” isä sanoi hymyillen helpottuneena. Murahdin jotain ja nousin istumaan, mutta tunsin selässäni pistävän kivun ja jouduin mennä isän avustuksella takaisin makuulle. ”Älä nyt hätiköi,” isä sanoi huolissaan. Minua puistatti. ”Mitä kello on?” kysyin heikosti. George kurkkasi olkansa yli, ”Puoli seitsemän. Olit kauan tajuttomana” ”Onko aamu vai ilta?” George katsoi minua hymyillen, ”Ilta” Nyökkäsin pienesti. Nostin katseeni kattoon ja haukottelin. ”Onko täällä mitään ruokaa?” kysyin. Isä nyökkäsi, ”Voin käydä hakemassa” Ennen kuin ehdin sanoa mitään vastaan isä oli jo kadonnut huoneesta ja olin kaksin Georgen kanssa. Vilkaisin nopeasti Georgeen, mutta käänsin katseeni nopeasti pois. ”Haittaako sinua nyt hirveästi, kun näin sinut alasti? Vai olisiko ollut parempi, jos olisin jättänyt sinut tajuttomana sinne?” George sanoi hiljaa. Tuhahdin ja katsoin ikkunasta vielä vaaleansinistä taivasta. ”Kiitos,” sain sanottua. George katsoi minua hymyillen. Vilkaisin taas Georgea, ja hymyilin hänelle. George oli avaamassa suunsa sanoakseen jotain, mutta ovi aukesi pojan selän takana ja isä tuli tuomaan ruokani. ”Näin hoitajan matkalla. Hän sanoi, että joudut olemaan täällä ainakin viikon,” isä kertoi, kantaen ruuan sängyn viereiselle pöydälle. Nyökkäsin pienesti ja otin mehulasin käteeni hörpäten siitä pikku kulauksen. Sekä isä että George hymyilivät minulle leveästi. ”Mitää?” Kysyin vaivaantuneesti ja katsoin vuoron perään isää ja Georgea. ”Me vain olemme onnellisia, ettei pahempia vaurioita tullut, ja että sinä elät,” isä sanoi. Katsoin isää hetken ja tuhisin sitten jotain ja otin uuden hörpyn.
Isä katsoi kelloa, ”mutta meidän pitää nyt lähteä. Hyvää yötä. Tulemme taas huomenna sinua katsomaan.” Mumisin jotain ja otin tarjottimelta leivän. Isä nousi ylös, ja lähti jo ovelle. Isän poistuessa George jäi vielä hetkeksi. Hän nousi ylös, ”hyvää yötä,” hän sanoi, ja antoi pienen pusun poskelleni. Punastuin hennosti ja tuijotin vain hymyilevää Georgea. ”Äh, mene jo,” sanoin naama punaisena. Poika naurahti ja lähti isäni perään. Huokaisin, ja jatkoin syömistä.

Noin kymmenen aikaan illalla avasin telkkarin ja aloin katsomaan jotain romanssi elokuvaa. Melkein itkin sen lopussa, se oli niin koskettava. Olin sammuttavassa telkkaria kunnes huomasin piirrettyjen alkavan leffan jälkeen. Päätin katsoa ne, jotta tulisi parempi mieli. Naureskelin itsekseni kunnes hoitaja tuli huoneeseen. Nuoren näköinen mies kumartui sängyn tasalle. ”Onkos neidillä kaikki hyvin?” Mies kysyi ystävällisesti hymyillen. ”Joo,” sanoin hymyillen pienesti. Sammutin nopeasti telkkarin ja katsahdin hoitajaan. Mies hymyili yhä, ”hyvä. Mutta nyt on aika ruveta nukkumaan.” Henkäisin ja menin varovasti makuulle miehen avulla. ”Kiitos,” sanoin hiljaa, ja suljin silmäni. Hoitaja otti pöydältäni vesilasin ja meni täyttämään sen uudella, viileällä vedellä. Kun hän palasi, olin jo nukahtanut. Mies hymähti ja laittoi vesilasin pöydälle.

Heräsin todella aikaisin aamulla. Mumisin itsekseni jotain kuivastakurkusta ja ojensin käteni vesilasia kohti. Join lasin tyhjäksi, ja painoin pääni takaisin tyynyyn. Katselin kattoa ja suljin sitten hetken päästä silmäni. En kuitenkaan millään saanut nukuttua. Huokaisin ja avasin silmäni. Kaivelin yöpöydän laatikosta isän tuoman kirjan, ja aloin lukemaan sitä. Kirja ei kuitenkaan miellyttänyt minua joten laitoin sen sivummalle. Avasin telkarin, ja rupesin selaamaan kanavia. Oli kuitenkin vielä niin aikaista että joka kanavalla pyöri vain mainoksia.
Yht’äkkiä ovi avattiin. Katsahdin ovea päin josta tuli se samainen eilinen mies hoitaja, ”Ah.. oletkin jo hereillä” Mies asteli luokseni. ”Tänään koitamme saada sinun jalat toimimaan kunnolla, sitten alkaa kuntoutus”, mies kertoi hymyillen ja kävi laittamassa vesilasiini lisää vettä. Hymyilin miehelle. ”Kiitos”, sanoin kun hoitaja toi vesilasin minulle. ”Tuota, voisiko ikkunan aukaista?” kysyin mieheltä. Hän hymyili ja käveli ikkunan luo. Pian huone täyttyi, viileästä, raikkaasta ilmasta. Huokaisin ja otin pienen hörpyn vettä.
Mies lähti huoneesta, ja jäin taas aivan yksin. Katselin ympärilleni huoneeseen: seinillä oli iloisen värisiä tauluja ja huoneen nurkassa oli sohva ja pöytätaso. Kaivelin kännykkäni esille, ja olin juuri lähettämässä tekstaria Johnille, kun tajusin, että hän varmaan nukkuu vielä. Huokaisin ja nousin varovasti istumaan.

Heräsin uudemman kerran puolen päivän aikaan. Mies hoitaja oli vieressäni ja puhui jonkun toisen hoitajan kanssa. Haukottelin pitkään. Mies käännähti pienesti hätkähtäen minuun päin. Hymyilin hänelle, ja huomasin pöydällä aamiaista. Nousin ripeästi istumaan, mutta tunsin selässäni pistävän kivun. Läpsäisin nopeasti käteni selälle. Mies tarttui nopeasti ranteeseeni ja selkääni ja auttoi minut istumaan. Hymähdi vaivaantuneesti. Mies hymyili minulle ja päästi ranteestani irti. Ovi avautui, ja sisään astui Oona. ”O-oona! Mitä sä täällä teet?” Kysyin hiukan hämmentyneenä. ”Kuulin isältäsi, että olet täällä. Yritin nimittäin soittaa, ja isäsi vastasi,” Oona sanoi hymyillen. Katsoin tyttöä hymyillen. Oona tuli sängyn vierelle, ja erotin hänestä heti hevosen tuoksun. ”No mites sä tänne päädyit?” hän kysyi ja istahti sänkyni jalkopäähän. ”Liukastuin kylpyhuoneessa vaahtoon,” virnistin. Oona naurahti ja hoitajat poistuivat huoneesta hymyillen. ”Innostuin kaatamaan ammeeseen liikaa erinlaisia saippuoita, sun muita aineita,” virnistin uudelleen. Nauroimme Oonan kanssa pirkään, minusta tuntui kuin olisin tuntenut Oonan koko elämäni ajan, vaikka tapasimme vasta eilen. Oona oli tuonut minulle paljon erinlaista tekemistä. ”Ja arvaappa mitä, se George pelasti mut sieltä. Vähän oli noloa kun makasin alastomana maassa ja poika tulee kylppäriin”, naurahdin. Oonakin naurahti. Sitten aloimme puhua kaikesta, enimmäkseen eläimistä ja tietenkin pojista.

Pian isä ja George tuli tapaamaan minua, Oona ujosteli hieman heidän seurassa. Varsinkin kun George puhui, hän oli aivan pää painuksissa. Ajan myötä hän kuitenkin rentoutui. Hetken päästä hän uskaltautui sanomaan pojalle muutaman sanankin, joka nauratti minua suunnattomasti. Oonan vuoksi päätin tukahduttaa pienimmätkin Georgen toiveet minua kohtaan, jos niitä edes oli, ”isä. Minun poikaystäväni on tulossa tänne vaihto-oppilaaksi ensi viikon alussa.” Isä katsoi minua hiukan kummissaan, ”poikaystävä? Noin nuorena?” ”Isä! En minä ole nuori, olen 15-vuotias. Pian 16,” sanoin, naurahtaen isän huolehtemiselle. Huomasin sivusilmällä kuinka George pidätteli nauruaan. Hymähdin, mitä olin ajatellut, miksi olin luullut että George olisi minusta kiinnostunut? ”No mutta, minun pitääkin mennä nyt töihin”, isä sanoi ja nousi jakkaraltaan.
Jäin juttelemaan Georgen ja Oonan kanssa kolmistaan, joka oli itseasiassa hieman vapauttavampaa, kuin isän ollessa paikalla. ”Ketäs se... poikaystäväsi on?” George kysyi yht'äkkiä katsoen jalkojaan. ”Se on yksi John,” sanoin ja vilkuilin Oonaa ja Georgea vuorotellen. ”Aijaa, selvä”, George sanoi ja nosti päätään hymyillen hiukan haikesti. ”Öh, mutta nyt minun pitää päästä vessaan. Kutsun hoitajan. Te voitte sillä välin jutella kahdestaan,” sanoin ja painoin sängyn vieressä olevaa nappulaa, joka kutsui hoitajan luokseni. Pian se samainen nuori mies juoksi huoneeseeni, ”Jokin hätänä?” ”Tarvisi päästä vessaan,” sanoin virnistäen, ja mies kaiveli kaapista pyörätuolin. Oona ja hoitaja auttoi minut pyörätuoliin ja sitten lähdimme huoneesta. ”Taidan tästä lähteä...” kuulin Georgen sanovan huoneessa, ovi avautui ja poika lähti tiehensä. Oona katsoi hiukan haikeana Georgen perään, ”minunkin on jo aika lähteä. Pitää mennä tallille.” Nyökkäsin pienesti ja vilkutin tytölle, joka juoksi nopeasti pois. Mies työnsi pyörätuolia vessaa kohti. Vilkaisin nimilappua miehen rinassa, ”Michael Larsen,” kuiskasin hiljaa. Mies katsahti minua hymyillen, avasi vessan oven ja työnsi minut sisälle.
Tein asiani, ja menin pois vessasta. ”Mennäänkö nyt ulos, jaloittelemaan?” Mies kysyi työntäessä minua pyörätuolissa ulos vessasta. ”Joo. Tarvitsen raitista ilmaa,” sanoin.

Pian olimme sairaalan pihassa. Michael vei minut pienen suihkulähteen luokse. ”Vau! Tuo on todella kaunis”, huudahdin innoissani ja pyysin miestä viemään minut lähemmäs. Kosketin viileää vettä sormella. Katsahdin hoitajaa iloisesti hymyillen. Mies hymyili takaisin, ja istui suihkulähteen reunalle. Käänsin katseeni taas veteen jossa liottelin sormiani. ”Tiesitkö, että isäsi rakennutti tämän tänne?” hoitaja sanoi, suihkulähdettä katsellen. ”Oikeasti?” Kysyin Michaelilta, ”upeaa” ”Käyn sisällä hoitamassa pari asiaa. Tuolin käsinojassa on pieni nappi. Paina sitä, jos tulee jokin hätä,” Michael sanoi, ja lähti sisälle. Nyökkäsin katsoen edelleen läpinäkyvää, kirkasta vettä. Tuijotin vettä niin syventyneesti, etten huomannut kun Michael tuli takaisin. ”Haluatko kokeilla seistä?” Mies kysyi ja säpsähdin pienesti. ”Mielelläni,” hymähdin. Michael auttoi minut jaloilleni ja piti pystyssä. Horjuin hieman, mutta pysyin pystyssä. ”Hopsis”, hoitaja naurahti. Naurahdin teennäisesti, ja pyysin päästä takaisin istumaan. Micheal auttoi minut istumaan ja lähdimme sisälle.

Illalla kokeilin piirtää Oonan tuomilla kynillä, lehtiöön jonkä hän myös oli tuonut. Hahmottelin paperille kasvot, jotka eivät kuitenkaan näyttäneet kasvoilta. Oli hankalaa piirtää vasemmalla kädellä, oikea käteni nimittäin oli kipsissä. Luovuin ajatuksesta piirtää Johnin kasvot ja laitoin telkkarin päälle. Katselin aikani jotain saksalaista saippuasarjaa. Sitten hukahdin.

Nukuin niin pitkään, kunnes joku nainen tuli herättämään minut. ”Toin särkylääkkeitä”, nainen selitti ja laittoi pillerirasian pöydälle, vesilasin viereen. ”Kiitos,” mumisin hiljaa.
Pian nainen poistui huoneesta ja samalla oven avaisulla George astui huoneeseen. Hän tuli sängyn vierelle, ja hymyili minulle suloisesti. Katsoin poikaa hiukan epäröiden, sain suulleni kuitenkin pienen hymyn. ”Voitko jo paremmin?” hän kysyi. ”J-joo...kyllä kai”, vastasin hymähtäen. George katseli hetken minua, ja nousi sitten seisomaan, ”haluatko kahvia, teetä, tai jotain muuta?” Pudistin päätäni hymyillen, ”Ei kiitos” George istui taas alas. Huonetta vallitsi pitkä hiljaisuus. Vihdoin George avasi suunsa, ”pääset tutustumaan uuteen kouluusi ensi viikolla.” ”Niin joo... meidän piti käydä siellä tänään”, naurahdin virnistäen. ”Aivan,” George sanoi hiljaa. ”George, onko jokin hätänä?” Kysyin ja katselin huolissani poikaa. ”Ehei,” hän sanoi nopeasti. ”Oikeasti, voit kertoa minulle jos jokin vaivaa mieltäsi”, sanoin ja katsoin Georgea vakavissani. ”Äh, ei mua mikään vaivaa,” George sanoi tosissaan. Nyökkäsin pienesti hymyillen, mutta en kumminkaan uskonut pojan puhuvan totta. George nousi seisomaan, ”Pitää mennä.” ”Öh... selvä, nähdään!” Sanoin juuri ennen kuin ovi pamahti kiinni Georgen perässä.

Viimein koitti päivä, kun palaisin takaisin kotiin. John oli saapunut vastaan, ”Natasha, kuulin mitä on tapahtunut. Oletko kunnossa?” Hymyilin leveästi Johnille, ”kyllä sinä minut tunnet. Tietty mä oon kunnossa.” John suuteli minua pienesti ja talutti auton kyytiin. George, joka istui edessä, mulkaisi nopeasti Johnia. John ei edes näyttänyt huomaavaan Georgea, vaan rupatteli kokoajan kanssani kuinka ikävä tällä minua oli ollut. Isä käynnisti auton ja lähti ajamaan kohti kotia. ”No...John. Missäs aijot yöpyä? Meillä on kyllä tilaa jos et muuta paikkaa löydä”, isä sanoi itsekseen hymyillen. Sekä minä että John hymyilimme todella leveästi, ”voi, pääsisinkö minä siis kotiinne asumaan?” Isä nyökkäsi ja rummutti ratia musiikin tahdissa kuin ammattilainen. Halasin Johnia, ja annoimme toisillemme pienet pusut. George katseli meitä sivusilmällä ja kun vilkaisin tätä, hän käänsi äkkiä katseensa ikkunaan. Hän ei sanonut koko matkan aikana sanaakaan. ”Mikä tolla pojalla on? Ja kuka se on?” John kysyi kuiskaten ja osoitti pienesti Georgea. ”Hän on isäni taloudenhoitaja, George. Enkä tiedä mikä häntä vaivaa,” kuiskasin takaisin. John nyökkäsi pienesti, ”Hei, George. Kerroppas hiukan ittestäs”, poika naurahti ja laittoi kätensä leikkisästi Georgen olalle. George hätkähti hieman, ja katsoi Johnia, ”Minkälaisia asioita?” John kohautti harteitaan ystävällisesti hymyillen. ”Ööh... No, aloitetaan vaikka siitä että olen 16 vuotta, ja harrastan tennistä,” George sanoi vaivaantuneesti. John hymyili, ”oletko kenties kiinnostunut Natashasta?”, hän pamautti yhä lempeästi hymyillen. George hätkähti taas, ”E-en. Mistä sellaista keksit? Muutenkin, hänellähän on jo sinut?” John kohautti harteitaan taas, ”No vilkuilet häntä koko ajan”, mulkaisin Johnia ilmeellä 'lopeta-tuo-ja-vähän-äkkiä-tai-muuten...'. John naurahti hiukan, ”anteeksi” hän mumisi. George pysyi hiljaa.

Viimein saavuimme kodille. Isä 'heitti' meidät pihalle ja kertoi sitten lähtevänsä töihin. John auttoi minut sisälle, ja George kantoi kaikki tavarat. Pian tavarat ja me olimme huoneessani. Istuin sängylleni ja huokaisin, ”ihanaa olla taas kotona.” John istahti viereeni ja George häipyi paikalta pyyhkimään pölyjä. Katsahdin Johniin, ”ja ihanaa että sinä olet täällä nyt.” Poika kietoi kätensä ympärilleni hymyillen, ”minustakin on ihanaa olla täällä, sun luona” Minäkin kiedoin käteni Johnin ympärille. Suutelin häntä, ”Mulla oli niin ikävä sua”John hymähti, ”niin minullakin sua. En jätä sua enään koskaan päivää pidemmäksi ajaksi yksin.” John silitti poskeani ja hymyilin hänelle säteilevästi. Kellahdimme kummatkin samaan aikaan sängylle makaamaan. Naurahdin.
Nousin istumaan, ”alhaalla on varmaan jo ruokaa. George tekee mielettömän hyviä aterioita.” John nousi seisomaan, ”Selvä, eiköhän lähdetä?” Nousin seisomaan, ja ohjasin Johnin ruokasaliin. ”Olet näemmä oppinut kävelemään noilla kepeillä hyvin”, John sanoi hymyillen ja istuutui pöydän ääreen. ”Joo. Tämä on helppoa,” sanoin asettaessani kepit pöytää vasten. George ilmestyi keittiön ovesta tuoden mukanaan suurta kulhoa, josta tuli voimakas riisin tuoksu. Istuin tuolille, ja katselin mitä kaikkea pöydässä tällä kertaa oli. ”Riisiä, kanaa, vihanneksia, salaattia...”, luettelin pöydän antimia. Vilkaisin Georgea, ”kiitos, kun jaksat aina valmistaa näin hienot ateriat.” George hymähti pienesti ja laski riisikuhon pöydälle. ”Siellä sairaalassa oli aivan kaameita mömmöjä,” sanoin kurotellessani astioita. John naurahti ja ojensi minulle lautasen. Söimme syvässä hiljaisuudessa.

Pian ulko-ovi kävi ja kuului isän ääni, ”Kotona ollaan!” ”Moi isä!” huusin ruokasalista kirkkaalla äänellä. Isän pää ilmestyi ovelle, ”Terve, ai täällä onkin jo ruoka” Hän istui tuolille, Georgen viereen ja alkoi syömään. ”George, joudun maksamaan palkkasi hiukan myöhemmin, eikai se haittaa?” ”Ei tietenkään,” George sanoi, ja tuntui viimeinkin olevansa taas oma itsensä.

Syötyäni lähdin takaisin huoneeseeni, John kannoillani. Laitoin sauvani sivuun ja istahdin säkkituoliini henkäisten syvään. Kännykkäni pärähti soimaan. ”John, viitsisitkö?” Kysyin Johnilta virnistäen. John toi kännykkäni, vilkaisin ruutua, ”äiti,” kuiskasin hiljaa. ”Haloo?” vastasin ja katsahdin pikaisesti Johniin joka istahti viereeni. ”Voi rakas Natasha! Miten sinä voit? Kuulin onnettomuudesta. Ihmeellistä, etten saanut sinuun minkäälaista yhteyttä, kun olit sairaalassa. Isäsi ilmoitti minulle onnettomuudesta... Hän ei ole muuttunut sitten tippaakaan! Yhtä kylmä ja vähäpuheinen kuin ennenkin. Oletkos jo aloittanut koulun? Vaan, etpä sinä tietenkään ole ehtinyt...” äiti hölpötti yhteen hengenvetoon. ”Äiti, olen ihan kunnossa. Ja lopeta tuo hössötys”, mumisin vaivaantuneena. ”Kuulostat stressaantuneelta. Oliko sairaalassa rankkaa? Vai johtuuko se siitä Johnista. Sinnekkin sen piti ängetä mukaan. Ei kai hän ole rasittava?” äidin ääni madaltui melkein kuulemattomiin. ”Sinä se rasittava olet! Etkö voi jo vähitellen alkaa luottaa Johniin? Mikä hönessä muka mättää?!” Aloin huutamaan puhelimeen. ”M-mutta Natasha...” äidin ääni tärisi. ”Ajattelisit sinäkin välillä edes hiukan järkevästi!” Huusin ja lopetin puhelun. Johnin katse oli kaukainen, ja särkynyt, ”äitisi ei hyväksy minua.” Katsahdin Johniin ja tunsin kyynelten valtaavan silmäni. ”E-ei hän tarkoita sitä... Tai tarkoittaa. Mutta kyllä hän vielä hyväksyy sinut. Luota minuun,” sanoin murtuneella äänellä. John katsoi minua hetken ja nousi sitten ylös.
Huokaisin raskaasti, ja laitoin kännykkäni pöydälle, mulkoillen sitä kuin se olisi tehnyt minulle jotain pahaa. Nappasin kävelykeppini ja nousin säkkituolilta heittäytyen parin askeleen päästä sängylle. John vilkaisi minua ja hymyili pienesti. Makasin selälläni sängyllä ja tuijotin kattoa. Pian nukahdin.

Tunsin hipaisun kädelläni ja hymähdin tarttuen käteen joka koski minua. Kuulin oudon yskäisyn ja avasin hitaasti silmäni. Kiljahdin pienesti ja päästin irti kädestä. ”Äh... Anteeksi George. Luulin sinua Johniksi,” sanoin punastellen. Nousin nopeasti istumaan ja etsin katseellani kävelykeppejä. George ojensi keppini minulle. ”Eh... kiitos”, sanoin pikaisesti ja nappasin kepit nousten hiukan liian nopeaa sängyltä - mäiskähdin lattialle nenälleni. ”Sattuiko pahasti?”, poika kysyi huolestuneena, ”Eheheh~ Ei tässä mitään”.
Kiitin Georgea ja lähdin pois huoneesta. Jäin nojailemaan huoneeni oveen, voi että miten noloa! Huokaisin syvään, ja lähdin kohti olohuonetta. John nukkui sohvalla pienesti kuorsaten. Istuin pojan viereen ja katselin häntä tyytyväisenä. Kuljetin sormiani Johnin jalkaa pitkin tirskahdellen pienesti. Annoin kevyen suukon Johnille, nappasin sauvani sohvan käsinojalta ja lähdin takapihalle. Katselin hymyillen ohi juoksevaa oravaa ja kohotin katseeni taivaalle - näky mykisti minut totaallisesti. Katsoin isän huoneen ikkunasta näkyvää heijastusta. Siristin silmiäni ja ajattelin näinkö totta vai nukuinko sittenkin vielä. Näin isäni suutelevan jotakin nuorta naista. Suuni loksahti auki ja tuijotin isää kauhuissani, nainenhan oli pelkästään kylpytakissa En saanut katsettani irti isästä ja naisesta.
Takapihalle tuova ovi kävi ja John tuli haukotelle luokseni. Vilkaisin pikaisesti Johia, mutta siirsin katseeni takaisin ikkunaan. Hetken tuijotimme hiljaisina ikkunaa, kunnes John mumisi ”yllättävää”. En vastannut mitään vaan lysähdin lähimmälle puutarhatuolille hieroen otsaani.
”En osannut kuvitella isästä mitään tällaista,” sanoin hiljaa. John istuutui minua vastapäätä ja otti kädestäni kiinni, ”En minäkään... Tuohon on varmaan hyvä syy”, hän mumisi hiljaa ja vilkaisi sivusilmällä isän ikkunaa, jossa ei näkynyt enään ketään. ”Mutta... Minä en halua mitään äitipuolta!” John nyökkäsi hiljaa ja käänsin katseeni kirkkaasti auringonvalossa välkkyvää uima-altaan vettä. Vesi sädehti kauniisti, ja minun teki mieli pulahtaa uimaan. Pudistin pienesti päätäni ja kohotin katseeni Johniin hymyillen tälle hiukan surullisesti. ”Kyllä se siitä”, John sanoi halaten minua. Painoin pääni hänen olalleen ja pari kyyneltä pääsi vierähtämään poskelleni. John talutti minut ensin keittiöön syömään iltapalaa, ja sitten huoneeseeni nukkumaan.

Heräsin aamulla kovaan päänsärkyyn. Nousin istumaan pidellen kättäni otsan päällä. Mutristin suutani ja ongin keppini lattialta lähtien nilkuttamaan vessaan.
Tullessani ulos vessasta, kuulin isän huutavan keittiössä, ”kaikki tänne! Minulla on tärkeää asiaa!” Tuhahdin ja lähdin laskeutumaan portaita alas.
Isä istui pöydän päässä, vierellään eilen näkemäni nainen. ”Istukaa alas vain”, isä kehoitti ja loin naiseen vihaisen mulkaisun. ”Tämä tässä näin on Alice”, isä aloitti, esittelemällä naisen. Katselin isää ja Aliceksi ilmennyttä nuorehkoa naista kiukkuisesti. ”Ja aijon lähiaikoina mennä hänen kanssaan naimisiin”, isä jatkoi hymyillen. ”Mitä?! Et voi olla tosissasi!” Parahdin ja nousin pöydän äärestä paiskaten käteni siihen, mutta horjahdin takaisin tuolille kun jalkaani viilsi kipu. ”Anteeksi Natasha, etten kertonut hänestä aijemmin,” isä sanoi, Johnin rynnätessä auttamaan minua. Mulkaisin isää niin vihaisesti kuin pystyin, ”Miten sinä kehtaat?!” huusin tälle päin naamaa. Isä perääntyi hiukan ja käänsi katseensa pois minusta. Nappasin keppini ja nilkutin isän ja Alicen luo. Käännyin lähteäkseni, mutta mulkaisin Alicea vielä vihaisesti ja sylkäisin tämän eteen. Alice kiljahti, ja vilkaisi isääni. ”Natasha Guide. Tuo saa nyt luvan lop-” ”Sinä voisit lopettaa nyt heti paikalla ja tulla järkiisi! En kaipaa äitipuolta, enkä varmana tuollaista bimboa!” Syljin sanat suustani ja katsoin inhoten Alicea päästä varpaisiin. Alice katsoi minua vapisten, ja meinasi ruveta jopa itkemään. ”Natasha!” Isä huusi perääni kun lähdin - niin nopeasti kuin pystyin keppieni kanssa - pois keittiöstä suoraan huoneeseeni paiskaten oven kiinni.

Pian oveeni koputettiin hiljaa, ja Johnin ääni kysyi, ”saako tulla sisään?” Murahdin jotain ja käänsin kylkeäni niin että selkäni oli ovelle päin. Kuulin kuinka John lähti pois. Käännyin selälleni ja katsoin kattoa tuntien kuinka silmät täyttyivät kyyneleistä.
Kohta kuulin kuinka oveeni koputettiin uudestaan, ja isäni hiljainen ääni sanoi, ”Natasha?” ”Mene pois!” Huusin itkuisella äänellä takaisin ja nousin istumaan sängylle koukistaen jalkani syliini. ”Natasha kulta. Et edes tunne vielä Alicea. Pyytäisin sinua tutustumaan häneen, ja kertomaan mielipiteesi sitten”, isä sanoi varovasti. ”Mene pois! Vai onko kuulossasi kenties vikaa?” Nyyhkytin ja hautasin kasvoni polviini. Oven takaa kuului isän raskas huokaisu ja askeleita.
Itkin jalkoihini nojaten ja ajattelin kuinka isä saattoi olla noin tunteeton hirviö - vaikka isän ja äidin erosta onkin jo ainakin 14 vuotta. Aika kului, ja loppujen lopuksi nukahdin.

”Natasha, Natasha?” Kuulin ääntä yläpuoleltani, ”Natas- Voi Natasha pieni, mitä sinulle on tapahtunut?!” Avasin hitaasti silmäni. Näin pitkähköt vaaleat hiukset ja reväytin silmäni auki - Alice!
”Anteeksi, kun herätin sinut”, Alice yritti hymyillä sievästi. Nousin salamana istumaan, ”Häivy huoneestani!” Alice hätkähti, ”a-anteeksi. Minä vain... tein sinulle pari voileipää, ajatellen että heräisit vasta kun me muut nukutaan”, hän selitti hurjaa vauhtia. Tuijotin Alicea murhaavasti ja nappsin voileivän tarjottimelta mikä hänellä oli mukanaan. Ahmin leivän yhtenä suupalana, koska minulla oli tullut nälkä. Mumisin Alicelle jotain kiitoksen tapaista ja käänsin selkäni hänelle.
”Na-Natasha, yritettäisiin selvittää välit. Aloitetaan ihan alusta... Olen Alice, hauska tavata”, Alice sanoi hymyillen ja ojensi kättään. Tuijotin kättä hetken ja nostin katseeni Aliceen, ”Haista p*ska, Alice”, sihahdin ja nappasin pikaisesti toisenkin leivistä. Alice hätkähti taas, ”hyvä että leivät maistuu”, hän mumisi tärisevällä äänellä ja poistui huoneesta. Kurkkasin Alicen perään olkani yli ja nousin polvilleni, ”Hei, odota. Tule takaisin, se oli vitsi” Alice käännähti ja katsoi minua hymyillen. ”Okei, saatoin vähän ylireagoida, mutta siihen on syynsä”, sanoin naiselle joka istuutui vierelleni sängylle. Hän katsoi yhä minua, ”Ymmärrän kyllä sinua”. Käänsin katseeni yöpöydällä olevaan äidin kuvaan ja huokaisin. Alice tuli lähemmäs minua, ja laittoi kätensä olalleni. Nostin katseeni tulevaan äitipuoleeni ja tunsin kyynelten pulpahtavan taas silmiini. Hän halasi minua ja taisi itsekkin itkeä. Kiedoin käteni Alicen ympärille ja itkin hänen olkaansa vasten kunnes nostin katseeni, ”E-et sinä taidakkaan olla ihan niin paha...” Alice hymyili ymmärtävästi, ”Enpä taida...”
Siinä me istuimme - varmaankin puoli, tai jopa ehkä tunninkin - nojaten toisiimme itkien.

Illalla Alice lähti isän huoneeseen - jonne oli jo ehditty hommata parisänky - nukkumaan. Katsoin naisen perään hajamielisesti sohvalta käsin. Siihen taisin nukahtaa, koska seuraavana aamuna heräsin siinä. Raotin pienesti silmiäni auringonvalon osuessa kasvoilleni. Menin keittiöön, mutta tällä kertaa aamianen ei näyttänyt yhtä hyvältä kuin muulloin. Katsahdin pöydän ääressä kahvia juovaa ja lehteä lukevaa isääni kysyvästi.
”George on hävinnyt jonnekkin yön aikana, joten minä tein aamiaisen”, isä sanoi. ”Ahaa...” Sanoin nyökäten epävarmana. Istuin pöydän ääreen ja tökin haarukallani palanutta munakasta. Isä nosti katseensa minuun ja tokaisi hiukan surkeana: ”Ei se nyt noin pahaa voi olla”. Nyökkäsin epävarmana, ja maistoin pienen palasen munakasta. ”Yök! Tämä on kamalaa!” Huusin irvistäen ja heitin haarukan lautaselle näyttäen sille kieltä. Tyydyin Alicen tekemiin voileipiin, ne sentään olivat syötäviä. ”Hei, jos et ole tyytyväinen minun taitoihini, voit tehdä illallisen itse. Olemme muutenkin menossa Alicen kanssa ravintolaan”. Mulkaisin isää närkästyneenä. Isä katsoi minua vain viattomasti ja jatkoi sitten lehtensä lukemista.

Kahdeksan aikoihin minulle soitettiin sairaalasta ja pyydettiin käymään siellä huomenna. Hihkuin innosta ja melkin hypin tasajalkaa, vaikka se onkin hankalaa keppien kanssa. Mutta huomenna pääsisin niistä eroon. Älkääkä unohtako koulua, pääsisin tutustumaan siihen jo ylihuomenna! Sen kunniaksi päätin mennä kaupungille shoppailemaan. Ryntäsin yläkertaan huoneeseeni niin nopeasti kuin keppieni kanssa pääsin ja hain tavarani herättäen samalla metelin ansiosta viereisessä huoneessa nukkuvan Johnin. Hän tuli haukotellen huoneeseen ja katsoi minua ihmeissään. ”En tarvitse enään huomenna keppejä, ne heitetään mäkeen!” Hihkuin innoissani heittäen kepit lattialle ja hyppelin yhdellä jalalla Johnin ympärillä kaatuen lopulta pojan käsivarsille. ”Hups”, John naurahti ja nosti minut pystyyn. Virnistin leveästi, ”En voi uskoa että pääsen näistä eroon jo huomenna!”. ”Koeta kuitenkin rauhoittua, tai satutat itsesi”, John sanoi vakavissaan.
Nyökyttelin vain päätäni ja ryntäsin hihkuen kylpyhuoneeseen. Riisuuduin ja laitoin veden valumaan ammeeseen. Tarkkailin hymyillen milloin vettä olisi tarpeeksi kunnes ovi avautui ja Johnin pää kurkkasi sisälle. Käännähdin pelästyneenä ympäri. Kiljahdin ja pomppasin nopeasti ammeeseen.
”Öh... Anteeksi että keskeytin. Minä vain...” John sanoi punastellen. ”Niin niin... mitä asiaa nyt?” Jatkoin pirteällä äänen sävyllä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. ”Luulin että tämä olisi vapaa. Anteeksi,” John pamautti oven kiinni. Pudistelin päätäni pienesti, mutta kirkaisin melkein saman tien. Olin unohtanut sulkea hanan, ja vesi valui ammeen reunan yli. Ovi avautui toistamiseen ja tällä kertaa Alice ryntäsi sisään, ”Mitä täällä kiljutaan?”, hän kysyi hätääntyneenä, mutta rauhouttui kun ei nähnyt mitään poikkeavaa. Naureskelin, ”Heheh. Ei täällä mitään tapahdu”. Sammutin pikaisesti hanan ettei vesi aiheuttaisi minkään sortin tulvaa ja hätistelin Alicen pois. Rentouduin ja aloin laulaa.

Noin puolentunnin päästä kylpyhuoneen oven takana oli jo jonoa. Astuin ulos huoneesta ja katsoin viattomasti muita. Isä ryntäsi suoraa päätä tilalleni huoneeseen paukauttaen oven perässään kiinni ja lukon kiinni naksauttaen. Naurahdin hiljaa ja menin huoneeseeni kuivaamaan hiuksia. John kiirehti perässäni, ”Natasha! Voi että! Miten tämä on mahdollista? Miten... miten sinä nyt noin...?” poika haukkoi henkeään katsellen minua hymyillen.
”Mikä on hätänä?” Kysyin tyynen rauhallisena. ”Sun kepit! Ne oli jääny tohon sängylle ja sä vaan ryntäsit kylppäriin”, John melkein huudahti ja naurahti samaan aikaan tullen rutistamaan minua kunnolla. Hymyilin, ”No sehän on hyvä. Sitten todellakin olen valmis luopumaan niistä”.
Lähdimme käsikynkkää alakertaan, ”isä! Alice! Me mennään kaupungille, soittakaa jos on asiaa!” Huudahdin pukiessani kenkiä jalkaan.”Hyvä on. Kymmeneltä viimeistään kotiin”, isä huusi takaisin. Minä ja John virnistimme toisillemme mitään sanomatta ja ryntäsimme ulos, ”Kuka vika torilla on mätämuna!”

Puoli kymmeneltä istuimme kaupungin laitamilla olevan kallionjyrkänteen päällä katsellen pimenevää kaupunkia. ”Kaupungissa on kauniit valot”, John huokaisi. Hymähdin pienesti ja painoin pääni Johnin olkaa vasten.

Kello oli jo melkein kymmenen joten lähdimme kohti kotia. ”Kuule John... kai sä muistat että mulla on synttärit ens viikolla?” Kysäisin hiukan virnistellen. ”Tottakai minä sinun synttärisi muistan!” John sanoi hymyillen. ”Ootko suunnitellu vielä mitään?”, kysyin melkein kiehuen innosta. ”Itseasiassa kyllä. Mutta se on yllätys”, John sanoi viekkaasti. ”Kerro kerro kerroo~”, kinuin painautuen kiinni Johniin.
”En minä voi. Haluaisitko muka pilata yllätyksen?” Hän sanoi nauraen. ”Muttakun...” Tivasin katsoen Johnia suoraan silmiin vastustamattomalla koiranpentu katseellani. Johnin ilme muuttui vastustelevaksi, ”Pyydän, ei tuota ilmettä”, hän sanoi yrittäen kääntää katsettaan muualle. Nappasin Johnin leuasta kiinni ja suutelin poikaa, ”Pliis~?”
John yritti perääntyä nauraen, ”En kerro, vaikka uhkailisit aseella!” Tuhahdin ja käännähdin ympäri, ”ilonpilaaja””Natasha, älä viitsi. Kyllä sinä maltat odottaa ensi viikkoon”, John sanoi lohduttavaan sävyyn
Näytin pojalle kieltä ja lähdin jatkamaan matkaa, mutta pysähdyin heti nurkan takana olevan ravintolan eteen ja painoin kasvoni kiinni sen ikkunan lasiin. John tuli perässä, ”Mitä siellä on?” Osoitin perällä olevaa pöytää ja työnsin Johnin pään ikkunaan kiinni.
”Eh?” John katsoi hämmentyneenä pöytää jonka ääressä istui Alice ja isä. Virnistin leveästi, ”Nyt alkaa vakoilu!” John virnisti takaisin, ”Onkohan se järkevää...” ”On on ja on! Tule nyt vain!” Sanoin ja raahasin Johnin mukanani ravintolaan.
Vetäisin takkini hupun pääni yli ja menin istumaan yhteen pöytään. John seurasi minua hiukan huvittuneena ja istui vastapäätä minua. ”Aijoitko tilata mitään? Tämä on huippu kallis ravintola, tiesitkö?” John kyseli minulta. ”Tottakai! Muutenhan me oltaisi epäilyttäviä”, tiuskaisin hiljaa ja mulkoilin isää ja Alicea.
Tarjoilija tuli luoksemme ja ojensi meille ruokalistat. John naurahti hiljaa katsellessa minua. Etsin listasta juomat ja tilasin itselleni limun.
Pian tarjoilija toi juomamme, ”Onko jokin hätänä?” Hän kysyi seuraillen katsettani. ”Ehei. Tai, yritin vain etsiä vessaa”, keksin hätävalheen. ”Se on tuolla noin”, tarjoilija viittoi vessaa kohti ystävällisesti hymyillen.
”Tarkkaile isää ja Alicea”, sihahdin Johnille ja lähdin vessaan. John katsoi perääni tirskahtaen ja yritti sitten olla mahdollisimman asiallisesti.

Nojasin muutaman minuutin vessan seinää vasten ja lähdin sitten takaisin. Huomasin Alicen tulevan vastaan ja peruutin äkkiä takaisin vessaan suoraan yhteen koppiinVetäisin oven kiinni ennen kuin Alice ehti tulla vessaan. Kuulin kuinka nainen alkoi puhua jonkun muun kanssa innokkaasti.
Odotin ja odotin, kunnes Alice viimeinkin lähti. Ryntäsin vessasta Johnin luo, ”Et ikinä arvaa mitä kuulin!”
”No~?” John kysyi hörppien limuaan. Haukoin henkeäni hetken, ”Alicella on suunnitelmia pelissä”, mumisin salakavalasti. John käänsi äkkiä katseensa minuun, ”Mitä!?” ”No kuulin... kun hän jutteli jollekkin toiselle naiselle - tuolla vessassa” ”Niin? Mitä hän sanoi?” John tivasi. ”No-... hän sanoi...”, änkytin purien huulta, ehkä vain ylireagoin?
”Mitä?” John katsoi minua ihmeissään. ”Ne sopi jostain tapaamisesta joissain bileissä johon joku tuttu kundi tulis...” Mutisin hieman nolona, minä taisin tosiaan yli reagoida...? John hymyili minulle ymmärtäväisesti, ”Käy istumaan ja rauhoitu”.Istuuduin penkille ja hengitin syvään vilkaisten Alicen ja isän pöytään - se oli tyhjä!
”John. Milloin Alice ja isä ehtivät lähteä?” John vilkuili ympärilleen, ”lähtikö ne jo, vai?” ”Pöytä on tyhjä. Jos he ovat ehtineet lähteä, meillä on kiire! Kello on jo paljon yli kymmenen”, huudahdin. Nousin salamana pöydästä ja lähdin juoksuun, mutta kompastuin ovella ja jalkaani - joka oli murtunut - viilsi vihlova kipu.
John ryntäsi luokseni, ”Natsasha! Ei kai sattunut?” Moni ravintolassa oleva ihminen kääntyi katsomaan tapausta, ”Ei.. ei sattunut”, mumisen puriessa hampaat yhteen etten huutanut tuskasta. John kaappasi minut syliinsä ja lähti juoksemaan niin kovaa kuin pystyi. ”He-hei! John! Sinähän voit kaatua tai jotain. Päästä minut alas, kyllä minä pystyn kävellä!” kiljahdin kauhusta kankeana ja tarrauduin Johnin kaulaan etten tippuisi.
”Ei. Sinuun sattui. Minä kannan sinut kotiin”, John vastasi. Huomasin kuinka John kiisi suoraan auton ohi ja kiljaisin kauhusta, ”John! Meinattiin juuri jäädä auton alle. Laske minut maahan, heti!” John pysähtyi ja laski minut varovasti maahan.

Pääsimme kotiin vasta yhdentoista paikkeilla. Menin ruokasaliin, jossa arvelin isän odottavan minua vihaisena. ”Tyhjä”, huokaisin helpottuneena, ”John, ne ei oo vielä kotona! Me pelastuttiin”
John kaappasi minut taas syliinsä, pyörähti pari kertaa ja suuteli minua. Hymähdin pienesti ja kiedoi käteni pojan kaulan ympärille.
John vei minut olohuoneeseen, laski sohvalle ja suuteli uudelleen. Naurahdin, ”Ne voivat tulla koska vain””No sitten mennään sinun huoneeseesi ja lukitaan ovi”, John sanoi viettelevällä äänellä.
”John~”, nurisin virnistäen. John hymähti, ”Ymmärrän. Olet varmasti väsynyt. Kannan sinut huoneeseesi nukkumaan”. John nosti minut käsivarsilleen ja lähti viemään yläkertaan.
Hän laski minut sängylleni ja toivotti hyvää yötä. ”John... Jää nukkumaan mun viereen”, pyysin katsoen poikaa hymyillen. ”Okei”, John sanoi hymyillen ja kömpi viereeni. Hymyilin pojalle ja suljin sitten silmäni.

George ei ollut tullut kotiin vielä seuraavana aamunakaan.
”Isä, missä George mahtaa olla?” Kysäisin popsien salaattia päivällisellä. ”Kun en minä tiedä. Olen yrittänyt soittaa hänelle, mutta hänen kännykästään on virta loppu”. Mutristin suutani, ”No kyllä se kai ihan kunnossa on”, huokaisin ja jatkoin ruokailuani.
Päivällisen jälkeen lähdin sairaalaan. Siellä sanottiin että voisin jo kävellä normaalisti jos olen omasta mielestäni siihen valmis, ja että jalka paranee nopeaa tahtia.

Päivä kului nopeasti, ja pian olikin jo ilta. Istuskelin yksin huoneeni säkkituolissa telkkaria katsellen. Kello läheni jo kahtatoista. Säpsähdin kuullessani alakerrasta kolinaa, ”Ketä siellä nyt meluu?”
Hiivin hiljaa keittiötä kohti, josta melu kuului. Kurkistin oven raosta kuullessani hiljaista Saksankielistä hoilotusta. Näin Georgen ja hänen ympärillään monta tyhjää kaljapulloa. Menin sisälle keittiöön, ”George? Ootko sä... humalassa?”, mumisin kummastuneena. George heilui tuolilla ja hoilotti aina vain kovempaa.
”George?!” Korotin ääntäni ja sain vihdoin pojan katsomaan minua. ”Mitää?” Hän kysyi oudolla äänellä. ”O-ootko sä menny juomaan noi kaikki - itse?” Kysyin hiukan kauhuissani ja vilkaisin olutpulloja. ”Joo”, George sanoi ja jatkoi laulamista.
”Ole hiljaa!” Paukautin ja katsoin Georgea toruvasti - olin oppinut paljon äidin ansiosta.
George katsoi minua kummissaan, nousi ylös ja lähti horjuvin askelin yläkertaan. Katsoin pojan perään tuhahtaen ja aloin siivoamaan kaljapulloja pois.
Kun menin yläkertaan, kuulin isän huoneesta ääniä. Ihmettelin että Aliceko siellä mekasti kun isä oli lähtenyt päivällisen jälkeen työmatkalle päiväksi, joten päätin tarkistaa asian.
Alice oli painautunut kiinni seinään Georgen suudellessa naista.
Näky kauhistutti minua, ”Mi-mi...”, änkytin hiljaa, mutta kun vaatteet alkoivat vähentyä karjaisin: ”Mitä helv*ttiä te luulette tekevänne!?” Alice tönäisi Georgen kauemmas ja ryntäsi toiselle puolelle huonetta, ”George... H-hän... hyökkäsi kimppuuni”.”Niin niin! Siltähän se näytti, joo. Muuten vain olit täysillä mukana!” Tiuskaisin. ”E-ei. Olet käsittänyt väärin”, Alice änkytti ja purskahti itkuun.
Olin aikomassa huutaa Alicelle taas jotain, mutta George tarttui ranteeseeni ja pakotti seinän vierelle. ”Älä! Mitä sinä teet!?” Huusin. George vain virnisti ja suuteli sitten minua - hänen hengityksensä haisi voimakkaasti viinalle ja oluelle. Yritin työntää Georgea pois, mutta hän oli liian voimakas. Poika hivutti kätensä paitani alle ja yritin kirkua, mutten onnistunut - Alicekin oli häipynyt huoneesta.
Yhtäkkiä jokin iski Georgea takaraivoon, ja hän perääntyi. ”Jo-John”, nyyhkytin ja valuin seinää pitkin lattialle. ”Ei mitään hätää enään, Natasha”, John sanoi huohottaen. Ryntäsin pojan kaulaan ja itkin tämän olkaa vasten, ”Älä tee hänelle mitään... Hän.. Hän ei tiedä mitä tekee...” Huomasin Alicen palanneen huoneeseen, hän itki täristen toisella puolella huonetta.

Loppu illasta en muistanut mitään muuta, kuin että George oli passitettu huoneeseensa nukkumaan ja John vei minut nukkumaan.

Aamulla heräsin Johnin hellään suudelmaan. ”Huomenta kulta”, hän sanoi lempeästi ja siveli poskeani. ”Huomenta”, sanoin hymyillen. John suukotti minua uudelleen, ”soitin isällesi ja kerroin eilisestä...”
”Hyvä”, sanoin hiljaisella äänellä. ”Hän päätti erottaa Georgen”, John jatkoi tarkkaillen ilmettäni tarkasti. ”Hyvä”, sanoin uudelleen, vielä hiljaisemmalla äänellä. John hymyili pienesti ja suukotti vielä kerran nousten sitten sängystä, ”Natasha... huomenna minulla on sinulle suuri yllätys. Muistathan mikä päivä silloin on?”
”Öh... Syntymäpäiväni!” Huudahdin iloisena. John nyökkäsi, ”Mutta nyt prinsessani menee syömään. George on täällä vielä tämän päivän ja häippäsee sitten. Hän on sinulle kunnon aamiaisen ja muutakin velkaa”

Lähdimme keittiöön. George seisoskeli siellä velton oloisena ja kalpeana kuin lakana. Alice istui pöydän ääressä ainakin yhtä kalpeana kuin George.
Istuin hiljaisena pöydän ääreen ja George toi minulle aamiaisen kuiskaten samalla: ”En tiedä yhtään mitä eilen tein, mutta pyydän tuhannesti anteeksi” Yritin hymyillä Georgelle, mutta se ei onnistunut.
Otin leipäni lautaselta ja söin sitä vastahakoisena - tämä seura tuntui jotenkin epämiellyttävältä... ja vastenmieliseltä.

Lähdin keittiöstä niin nopeasti kuin mahdollista. Istuskelin sängylläni polvet sylissä ja yritin työntää eilisen pois mielestä, mutten onnistunut.
Alice tuli varovasti huoneeseeni, ”Kai saan tulla? Haluaisin jutella”.Tuhahdin vain pienesti ja tuijotin huoneeni lattiamattoa. Alice istui sänkyni reunalle, ”Kai sinä uskot, ettei minulla ja Georgella ole mitään meneillään? George vain hyökkäsi kimppuuni eilen illalla, samalla tavalla kuin sinunkin”. En vastannut mitään. Katsoin vain epäilevästi Alicea.
”Natasha? Uskothan, minulla ei ole mit-” ”Ole jo hiljaa!” Tiuskaisin ja käänsin kasvoni pois Alicesta. ”Anteeksi”, Alice sanoi ja poistui huoneesta.
Silmiini tulvi kyyneleitä ja mieleni teki soittaa äidille, mutta entä jos hän on minulle vihainen siitä viimekerrasta?
Istuin kauan sängylläni, asioita miettien. ”Natasha... voidaanko me jutella, siitä eilisestä?” Kuulin Georgen äänen ovelta. Huokaisin syvään, ”No hyvä on!”
George tuli lähemmäs, ”Tuota... en muista mitään eilisestä. En halunnut tehdä sinulle mitään...” ”Teit kuitenkin!” Tiuskaisin, vaikka olisin halunnut vastata ystävällisemmin.
”Mi- Mitä minä tein?” George kysyi varovasti ja hiljaa. ”Sinä s-suutelit ja...” sanoin hitaasti. George seisoi jähmettyneenä paikoillaan, ”ja...?”
”Öh... Yritit varmaan ottaa p-paitani pois”, jatkoin. George hätkähti, ”E-en... en minä tahallani, varmaan...”, poika änkytti säikähtäneenä. ”Niin niin. Olisit jättänyt juomatta ne kaikki oluet, niin näin ei olisi tapahtunut!” Huusin. ”Et voi tajuta minua! Olet... olet niin... sikamainen raukkis!” Huusin päin pojan naamaa.
”Mutta Natas-”, ”Älä yritä selitellä mitään!” Keskeytin pojan. ”Häivy huoneestani. Nyt het-”, lauseeni jäi kesken Georgen suudelman takia. Tönäisin pojan kauemmas, ”Mikä sinua vaivaa!?” Huusin kyyneleet silmissä.
”Anna minulle edes pikkuriikkinen puheenvuo-” ”Et sinä mitään puheenvuoroja tarvitse! Häivy! HÄIVY!” George käveli hitaasti pois huoneestani.
Kuulin oven takaa huutoa ja paisketta. Ryntäsin äkkiä käytävään. John piti Georgen paidan kauluksesta kiinni ja uhkasi lyödä poikaa.
”Jätä Natasha vihdoinkin rauhaan!” Hän huusi. ”John! Älä!” Huusin raivosta pihisten. John hellitti otettaan ja katsoi minua. ”Mutta tämä tässä-..” ”Vaikka hän suuteli minua, ei sinulla ole varaa hakata häntä. Lopettakaa nyt, haluisin... edes hetken rauhaa!” Huudahdin ja juoksin ulos talosta.
Juoksin itkien kohti metsää. Sitten muistin Oonan. En ollut pitkään aikaan nähnyt häntä. Juoksin suoraa päätä vanhan mummon mökin ohi tallille päin. Näin Oonan harjaamassa hevostaan.
”Natasha, mistä sinä nyt-”, enempää tyttö ei ehtinyt sanoa kun rynnistin halaamaan tätä kyyneleet silmistä valuen.

Kesti yli tunti kertoa Oonalle kaikki mitä oli tapahtunut. ”Siis George? Se ihana kuuma kundi? Se-” ”Justiin se... en tajua miten George meni tekemään niin...” Oona huokaisi mietteliäästi, ”Uskomatonta”. Nyyhkytin pienesti ja silitin Oonan hevosen turpaa - se helpotti hiukan oloani. Hevonen hirnahti iloisesti ja se sai minut nauramaan.
”Tiesitkö että tämä pikkuinen on varsonut viime viikolla, tule katsomaan sitä!” Oona selitti iloisesti ja veti minut toisen karsinan luo. Sielä seisoi pieni varsa.
Pikku varsa hirnahti iloisesti huomatessaan saaneensa huomiota, ”Siinä se junior Limbesk on”, Oona naurahti. Silittelin varsan turpaa hymyillen.
”Hei Oona missäs se~...”, talliin tullut nainen lopetti puheensa huomatessaan minut. ”Ja ketäs HÄN on?”, nainen kysyi pistävään sävyyn. ”Minun ystäväni”, Oona vastasi napakasti. Nainen asteli minua lähemmäs ja kun hän huomasi käteni varsan turvalla hän sähähti minulle jotain Saksaksi. ”Öh... Anteeksi. En osaa saksaa”, sepitin hämilläni. ”Vai että suomalainen...” Nainen mutisi ja tarkkaili minua napaten pian terävillä pitkillä sormillaan leuastani nostaen kasvojani ylemmäs. Katsoin peloissani naista ja hivutin hitaasti käteni pois varsan turvalta. Nainen tuhahti ja meni ovelle, ”Oona. Muistatkin kertoa kaiken myöhemmin”, hän vielä sanoi ennen kuin katosi ovesta.
Oona huokaisi syvään , ”Raivostuttava nainen!” ”Ketä hän on?” Kysyin hieroen leukaani. ”Tämän tallin omistaja ja äitini”.”Jaahas”, mutisin ja katsoin ovelle päin. Silittelin vielä hetken varsaa ja sitten lähdin kotiin.

Koko talo oli pimeänä, kaikki olivat siis kai lähteneet jonnekkin. Kävelin hitaasti olohuoneeseen. Laskin fleece-takkini sohvan selkänojalle ja huokaisin pienesti. Avasin telkkarin ja rupesin katsomaan piirrettyjä. Kellahdin kyljelleni ja tuijotin telkkarin ruutua.
En kuitenkaan keskittynyt telkkarin katsomiseen, en vain millään pystynyt. Nousin sohvalta ja lähdin yläkertaan, mutta yht'äkkiä Johnin pää kurkisti nurkan takaa. Hätkähdin, ”Jo-john! Luulin talon olevan tyhjä”.”Niin se onkin... meidän lisäksi”, poika sanoi virnistellen. Naurahdin hiljaa, ”Vai niin”.John asettui taakseni ja laittoi kädet silmilleni, ”Älä sitten kurki””En pystyisikään, isojen käsiesi takaa”, sanoin nauraen.
John johdatti minua varovaisesti ja hiljalleen eteenpäin. ”Minne viet minua?” Kysyin. ”Shh~” Kuulin pienen äänen korvanjuuressa ja hymähdin pienesti.
Viimeinkin John vetäisi kätensä pois silmieni edestä. Tuijotin eteeni hämilläni - olin omassa huoneessani, mutta se oli jotenkin muuttunut.
Joka puolella oli räikeitä ilmapalloja ja serpentiinejä, sänkyni oli täynnä lahjapaketteja ja kirjoituspöydälläni kökötti iso synttärikakku. ”Hyvää syntymäpäivää Natasha!” Kuului sänkyni takaa ja isä ja Alice pulpahtivat esiin. ”M-mutta... Synttärini... Nehän...” änkytin hämmästyneeni. ”Olimme järjestäneet asian niin, että muistaisit niiden olevan huomenna”, John vastasi ennen kuin ehdin pidemmälle. ”Nekö on tänään?!” Huudahdin. ”Jep”, isä sanoi ja pujotti kaulaani jonkun kukkanauhan. Nauroin, ”Senkin huijarit!”
Alice leikkasi minulle palan kakkua ja isä vei minut istumaan sängylle. Laskin kakkulautasen sängylle ja rupesin avaamaan lahjoja. ”Vauh!” Henkäisin nostaen yhdestä kimalteisesta laatikosta kauniin tummanvihreän mekon.
”Se on minulta”, isä kerskui tyytyväisenä. Suukotin isää poskelle, ”Kitoos~!” Isä naureskeli, ”Ole hyvä”.
Seuraavaksi avasin Alicen ostaman paketin - upouutta mallia oleva arkipäivä asuste, jota kaikki ihailivat.Seuraavana oli vuorossa Johnin lahja. Se oli pikkuriikkinen ja sen lahjapaperissa oli sydämiä.
Avasin paketin nopeasti, lahja oli kaunis hopeinen kaulakoru. Pidätin hengitystäni, nousin ylös ja suutelin Johnia pitkästi isän ja Alicen edessä. Astuin askelen taakse päin ja hymyilin suloisesti Johnille, ”Se on uskomattoman kaunis”. ”Kiitos..” kuiskasin pienesti Johnille pyörähtäen sitten ympäri, ”laita se minulle” Tunsin Johnin käsien kosketuksen niskassani kun hän laittoi korua kiinni. Pyörähdin taas ympäri ja annoin pojalle pikku suukon, mennen sen jälkeen takaisin Alisen ja isän väliin sängylle. Avasin vielä loputkin paketit, jotka olivat tulleet Oonalta, äidiltä, Elinalta ja Mathiakselta.Ilta loppui yöhön ja kaikki vaipuivat nukkumaan.

Aamulla siivosimme yhdessä huoneestani ilmapallot, serpentiinit ja lahjapaperit pois. Nostaessani yhtä lahjapaperia sen alta paljastui yksi pieni lahja jota en ollut eilen illalla huomannut.
Katsoin korttia joka oli teipattu siihen kiinni - Anthonilta. Katsoin hölmistyneenä korttia - Anthonilta? Miten tämä... miten? Mietin kauan, avaisinko paketin. Päätin kuitenkin uteliaisuuteni tähden avata sen. Siellä oli laivalippu ja pieni kirje. Otin kirjekuoren ja vedin sen sisältä paperilapun.
”Hei Natasha. Olen ikävöinyt sinua siitä asti kun lähdit Saksaan. Sen takia annan sinulle synttärilahjaksi laivalipun, jotta voisiit käydä täällä Suomessa. Siihen meni kaikki taskurahani ja jouduin vielä tehdä paljon töitä ansaitakseni lisää rahaa. Toivottavasti näemme pian.
T: Anthon.”
Haukoin henkeäni ja nousin seisomaan, voi Anthon... Luin kirjeen vielä monta kertaa läpi, ja mietin jo että se olisi varmasti jokin vitsi. Heitin kirjeen lattialle napaten laivalipun ja juoksin alakertaan innoissani.
”Siis KENELTÄ sinä sen sait?” Isä kysyi epäröivästi ja huomasin hänen kasvonsa olevan vieläkin kalman kalpeat Georgen takia. ”Öh... Eräs Anthon. Kaverini”, vastasin. Isä maisteli nimeä suussaan, ”Ei kuulosta tutulta. Kerroppa enemmän hänestä, entä jos lippu onkin väärennetty? John... Tuleppa tänne” John kurkisti oviaukosta, ”Mitä asiaa?”
”Tuleppa tänne poika. Tunnetko sinä jonkun Anthon Hitsonin?” John jäykistyi, ”Kyllä, minä tunnen”. Pidätin hengitystäni, noniin... kiitos isä. Pilasit kaiken! Ajattelin pyöritellen silmiäni.
”Minkälainen henkilö tämä Anthon on?” Isä kysyi Johnilta, hän selvästi luotti enemmän Johnin arvioon kuin minun. John vilkaisi minua kysyvästi, ”Siis mistä tässä on nyt kysymys?”
”Hän on lähettänyt Natashalle laivalipun Suomeen. Minä en ole aivan varma asiasta. Lippu voi olla väärennetty. Siitä voi joutua vankilaan, jos yrittää väärennetyllä lipulla laivaan”, isä saarnasi minulle. John katsoi minua muutaman sekunnin suoraan silmiin ja huomasin kuinka tämä huomasi sisälläni halun päästä takaisin Suomeen, ”Kyllä hän on ihan hyvä tyyppi...”, John lopulta sanoi kääntäen katseensa hiukan vakavana isääni. Isä hymyili, ”No siinä tapauksessa Natasha lähtee viikonloppuna Suomeen. Ostetaan sinullekkin lippu, John”. ”Oikeasti, isä? Jesh! Kiitos kiitos kiitoooos~!” Hihkuin ja halasin isää ja Johnia.
Isä naureskeli, ”Sehän on sinun synttärilahjasi. Olisi törkeää olla käyttämättä se”. ”Niin mutta... Kiitos!” Hihkuin vielä kerran ja muiskautin suukon isän poskelle, ”Tule John, mennään katsomaan jos netistä saisi tilattua laivalipun sinulle”.
Juoksin isän työhuoneeseen - jossa on talon ainoa tietokone -, ja rupesin selailemaan netistä sivuja joista olisi mahdollista tilata lippu. John käveli hitaasti perässäni huoneeseen ja laittoi oven kiinni perässään, ”Natasha... miten sinä, tai siis... Miksi juuri Anthon lähetti sen lipun sinulle?”
”Öh...” Mietin kannattaisiko kertoa Johnille totuutta.
John kietoi kätensä kaulani ympärilleni ja antoi suukon poskelleni, ”no?” Hän kuiskasi korvaani kääntäen tuolin itseään päin.
Päätin rohkaistua, enhän minä itse ollut mihinkään syyllinen, ”Asia on niin, että silloin kun Anthon vei minut sille syrjäiselle kujalle, hän kertoi r-rakastavansa minua. Ja, tuota... No, hänen tunteensa eivät varmaan ole muuttuneet”.
John katsoi minua hiljaisena suoraan silmiin, ”En yhtään ihmettele jos hän on rakastunut sinuun. Olet vastustamaton”, John sanoi lopulta ja suuteli minua pienesti. Naurahdin, ”Hyvä että olet sitä mieltä”.
John käänsi tuolin takaisin tietokonetta päin, ”Noniin... etippä jo se sivu että saadaan laivalippu Suomeen” Etsin sivun jolla oli lippujen hinnat, ja tilaamis ohjeet.

Noin puolentunnin päästä saimme vihdoin tilauksen tehtyä. Johnin lipun pitäisi tulla parin päivän päästä.En malttanut odottaa matkaa vaan ryntäsin jo pakkaamaan tärkeimpiä tavaroita, vaikka lähtöön oli vielä monta päivää.
Vielä illallakin, ennen kuin nukahdin, mietin että mitä pitäisi ottaa mukaan. Yht'äkkiä muistin uuden mekkoni - jonka olin isältä saanut - ja ampaisin sängystä vaatekaapille. Nappasin mekon vaatekaapista ja katselin sitä tyytyväisenä. Laitoi mekon itseäni vasten, menin peilin eteen ja pyörähtelin muutaman kerran tirskahtaen.
Yhtäkkiä John ryntäsi huoneeseeni, ”Oletko valmis lähtemään discoon?!” Vilkaisin Johnia kummissani, ”Laita tuo mekko, sitten lähdetään”
Puin mekon nopeasti ylleni, ”Siis ollaanko me menossa discoon?” ”Jep”, John sanoi virnistäen ja katseli minua, ”Olet syötävän hyvännäköinen” Tirskahdin, ”Kiitos”.
Lähdimme alakertaan ja siellä oli jo isä odottamassa. ”Alicella kestää vielä hetki. Hän on nyt meikkaamassa”, isä ilmoitti. ”Aa, selvä”, sanoin ja istuuduin Johnin kanssa sohvan nojalle. Pian Alice tuli luoksemme, ”Joko kaikki ovat valmiita?” Me kaikki kolme vastasimme kuorossa myöntävästi ja niin me lähdimme.
Isä ajoi kaupunkiin ja siellä yhden todella ison discon parkkipaikalle. Hyppäsin ulos autosta ja kuulin sinne asti musiikin pauhauksen discon sisältä.
Menimme sisälle. Joka paikassa oli tanssivia ihmisiä ja suuri discopallo pyöri katossa saaden kauniita värejä heijastumaan kaikkeen mitä disco sisälsi.
John vei meidät yhteen kulmapöytään nurkassa. Istuuduin Johnin viereen ja katselin tanssilattialla hilluvia ihmisiä huokaisten. Isä tilasi meille kaikille juomat.

Hetken päästä uskaltauduin tanssilattialle Johnin kanssa. Tanssimme niin pitkään kunnes hengästyimme. Kun palasimme pöydän luo isä ja Alice oli kadonneet.
John virnisti pienesti, ”Kuule. Oletko koskaan ajatellut maistaa jotain alkoholipitoista?” Hän kysyi katsoen isän ja Alicen jättämiä olutlaseja. ”Eh...” Katsoin hölmistyneenä Johnia, oliko poika tosissaan?! John virnisti taas. ”Tu-tuota...” Sanoin ja käänsin katseeni olutlasiin jonka sisältö kimalsi kauniisti ja houkuttelevasti. ”Edes pieni huikka”, John yritti suostutella.
Katsoin kun John otti toisen laseista ja otti siitä pienen hörpyn, ”maista”, hän ehdotti ja ojensi lasia. Otin lasin käteeni, miettien maistaisinko. Kun katsoin Johnia, ja näin hänen silmänsä, en voinut enään vastustaa, ”selvä, maistan”, sanoin epäröivästi ja liikautin lasia lähemmäs suutani. Otin yhden pienen kulauksen, laskin lasin pöydälle ja nielaisin oluen alas kurkustani.
”No?” John kysyi katsoen minua. Hymähdin, ”Mitä tästä voisinkaan sanoa...”

Seuraavaksi löysin itseni baarijakkaralta tiskin äärestä - melkein tyhjä drinkkilasi kädessä. Kerroimme toisillemme hauskoja juttuja ja nauroimme niille kovaan ääneen. ”Vielä kaksi drinkkiä tänne~”, hymähdin tiskin takana olevalle myyjälle ja näytin kahta sormea.
Saimme drinkit eteemme ja aloimme hörppiä niitä. ”Kiitos”, sanoin ja maksoin juomat, ”Niin mitä olitkaan sanomassa, John?” Kysyin pojalta tirskuen. John alkoi kertoa jotain juttua nuoruudestaan minun hihitellessäni.

Heräsin aamulla oman huoneeni sängyltä ja raotin hiukan silmiäni. Päätä särki ja meinasin oksentaa sängylleni. Nousin istumaan ja hieroin kasvojani. John retkotti sänkyni reunalla, suu apposen auki. Vilkaisin poikaa ja vavahdin pienesti - en muistanut mitään eilisestä.
Kompuroin nopeasti vessaan oksentamaan. Tuijotin pönttöön aikaan saannostani ja kirosin pienesti. Olin tietenkin sortunut juomaan yliannoksen alkoholipitoisia juomia.
Hieroin otsaani ja kävelin takaisin huoneeseeni. Kellahdin sängylleni ja tuijottelin kattoa. Yht'äkkiä Johnin käsi kietoitui lantioni ympärille ja vilkaisin poikaa - vieläkin unessa. Käänsin katseeni taas kattoon, olo oli kaikinpuolin hirveä.
Vatsassani muljahti ja nousin pikaisesti ylös sängyltä ja ryntäsin uudelleen vessaan. Oksensin ja jäin istumaan vessan lattialle. Istuin siinä varmaan muutaman minuutin, jotka tuntuivat ikuisilta tunneilta, ja menin sitten alas keittiöön.
Pöydän ääressä istui Alice, joka näytti olevan ainakin yhtä huonossa kunnossa kuin minä. ”Huomenta, sinullakin krapula?” Alice kysyi hiukan masentuneen sävyyn. ”Joo”, sanoin oudon möreällä äänellä.
Istuin tuolille Alicea vastapäätä, ”Hirmu kovat tuolit..”, mumisin ja painoin pääni pöytää vasten. ”Samanlaiset kuin aina ennenkin”, Alice kommentoi. ”Ne tuntuu kovemmilta...”, mumisin ja nousin hakemaan mehua jääkaapista.
Pian John asteli keittiöön ja örisi jotain itsekseen. Vilkaisin poikaan, ”taisi olla kiva ilta?”, kuulin isän äänen Johnin takaa. ”Huomenta isä”, murahdin. Koko aamu kului vaimeasti ja hitaasti. Jokainen kävi aina kymmenen minuutin välein vessassa oksentamassa.

Hitaasti mutta varmasti koitti viimein päivä, jolloin pääsisin laivan kyydillä takaisin Suomeen. Olin pakannut kaiken valmiiksi mutta tarkistelin koko ajan ennen lähtöä, että olin ottanut kaiken mukaan.
”Natasha! Nyt pitäisi jo lähteä, pukisit jo!”, Kuulin isäni äänen oven takaa. Otin vain jonkun paidan kaapista ja laitoin sen päälleni mennen peilin eteen, ”Tuntuu hirmu kireältä...”
Valitsin toisen, vähän väljemmän paidan ja puin sen päälleni. Noppasin laukkuni kainaloon ja rynnistin alas.
Isä oli jo odottamassa autonsa edessä, ”Mikä sinulla kestää? Laiva lähtee kohta!” Hän huusi auki olevasta ikkunasta. Laitoin kengät jalkaan ja ryntäsin ulos. ”Sori sori sorii~!” Huudahdin ja hyppäsin suoraan autoon laukkujen kanssa. Isä huristi nopeasti pois pihasta, kohti satamaa.

Laiva oli valtava, se sisälsi kaikkea discosta ravintoloihin ja hienoihin hytteihin. Etsimme Johnin kanssa oman hyttimme.
”Täällä sitä sitten ollaan”, henkäisin ja laskin laukkuni hytissä olevan toisen sängyn päälle. ”Vain vähän yli vuorokausi, ja olemme Suomessa”, John sanoi iloisesti, halusihan hänkin nähdä perheensä. Hymyilin pojalle.
Siistiydyimme, ja lähdimme syömään. Laivassa oleva ravintola oli hyvin suuri ja laadukas. Valitsimme pöydän ja istuimme sen ääreen.
Katselin kiinnostuneena ympärilleni - joka puolella oli ihmisiä kauniissa iltapuvuissa. Minua harmitti, kun olin laittanut melko vaatimattomat vaatteet.
Tilasimme juomat ja ruuat. Juttelimme niin kauan kunnes annoksemme tulivat. Tuoksu oli lumoava, muttei vetänyt vertoja Georgen tekemään kanapastaan.
Söimme itsemme täyteen ja sitten lähdimme kiertelemään laivaa. Laiva sisälsi suuren nuorisodiscon ja uima-altaankin, mutta kaikkien paras ja kaunein paikka oli laivankansi.
Kävimme vielä katselemassa kauppaa ja sitten menimme hyttiimme. ”Mahtava risteilylaiva tämä”, huokaisin mennessäni istumaan sängylleni. ”Niin”, John vastasi hymyillen. Hän katseli hetken hytin pyöreästä ikkunasta ulos ja istuutui sitten viereeni.
Yhtäkkiä laiva horjahti. ”Mitä nyt?” Kysyin ihmeissäni ja nostin katseeni Johniin. ”Varmaan myrsky tulossa”, John vastasi. ”Mm..”, nyökkäsin pienesti ja siirsin katseeni ikkunaan. Taivas tosiaan oli aivan tumma ja satoi kaatamalla.
Nousin hitaasti seisomaan ja kävelin ikkunan luo - aivan kuin myrsky olisi ennustanut jotain tulevaa? Johnkin nousi seisomaan ja tuli vierelleni.
Yht'äkkiä kuulin haikeaa rätinää ja kaikumisen tapaista ääntä - laivalla taidettiin kuuluttaa jotain. Yritin kuunnella kuulutusta, mutta sade paiskoi ikkunaa niin lujaa, että kuuntelu oli mahdotonta. Avasin hytin oven ja kuulin vain viimiset sanat: ”...pysykää rauhallisina”.
Suljin oven ,”Onkohan jotain tapahtunut”, mietin itsekseni. John käveli luokseni, ”tuskin mitään vakavaa. Myrsky se vain pauhaa””Niin”, John sai sen kuulostamaan aivan luonnolliselta, ja sitähän se olikin.
Istuuduin takaisin sängylle ja huokaisin, ei siellä tapahdu mitään vakavaa, se on pelkkä myrsky... Kuitenkin minusta tuntui, kuin jotain olisi tapahtumassa, ”Äh, pelkkää vainoharhaisuutta”, kuiskasin itselleni. Sitten kanneltapäin kuului kirkaisu ja nousin salamana seisomaan. John vilkaisi minua ja meni avaamaan hytin ovea. Lähdin Johnin kanssa kävelemään varuillamme kannelle päin.
Varovasti avasin oven joka vei kannelle, tunsin kuinka kova tuuli puhalsi päin kasvojani ja teki oven avaamisesta vaikeaa. Kannella valtasi suuri kauhu ja pelko. Kaikki juoksentelivat ympäriinsä ja kiljuivat. Vesipisarat piiskailivat kasvojani, mutta saatoin erottaa kuinka aivan kannen etuosassa oli itkevä pikkupoika.
”Mitä täällä on tapahtunut?!” Huusin kaiken metelin seasta. ”Tänne ilmaantui paha myrsky. Kaikkien pitää poistua sisätiloihin - ja äkkiä!” Joku mies huudahti kysymykselleni ja paineli ohitseni sisälle.
Tartuin Johnin kädestä, vaalmina menemään sisälle. John kuitenkin katsoi vain kauhuissaan pikkupoikaa, ”Tuon pojan... jalka on irronnut”. Katsahdin kauhuissani poikaa - John oli oikeassa. ”Mutta John... meidän pitää mennä sisälle!” Silloin juuri laiva horjahti todella pahasti ja John lennähti kaidetta päin.
”John!” Kiljahdin ja yritin mennä pojan perään mutta liukastuin märällä kannella. Nousin hitaasti selkääni pidellen, enkä enään nähnyt Johnia missään. ”John!?” Kiljahdin uudelleen ja nousin ylös pinkaisten juoksuun kaidetta kohti. Monet kurkistelivat kauhuissan kaiteen yli.
Saavuin kaiteelle ja kurottelin sieltä alas, ”John? John!!” Näin enään vain käden, joka sekin pian katosi myrskyävään mereen. Katsoin kauhuissani ympärilleni, ”Pian! Hakekaa joku! John pitää saada ylös!” Kiljuin täristen ja silmät kyynelehtien. Monet juoksivat kapteenin tai muun miehistön luokse, minä jäin katsomaan itkien merta.
Pian joku miehistöstä tuli ja heitti pelastusrenkaan veteen ja toinen mies laski pelastusvenettä. Eräs meni jo hälyttämään pelastuspartiota.
Pian pelastusvene saatiin alas ja pari miestä sukelsivat veteen etsimään Johnia. Katsoin nieleskellen miehiä jotka olivat etsimässä Johnia.
Säikähdin kun joku mies ilmestyi taakseni ja nappasi olastani kiinni, ”Teidän olisi nyt parasta mennä sisälle. Tuomme poikaystäväsi myöhemmin. Löydämme hänet varmasti”Nyökkäsin pienesti ja menin sisälle.
Istuin hyttini sängyllä täristen ja tuijotin käsiäni. Hautasin sitten kasvoni niihin ja aloin itkemään.
Pian ovi pamahti auki ja joku nainen tuli hyttiini, ”Poikaystäväsi saatiin ylös vedestä. Voit tulla katsomaan häntä”Nousin salamana seisomaan, ”Kai hän elää?” ”Kyllä kyllä. Hän on vakaassa tilassa tosin...” nainen henkäisi ja johdatti minut toiseen huoneeseen, jossa näin Johnin makuulla sängyllä. Hän oli aivan kalpea ja märkä.
”John, voi oletko kunnossa?” Huudahdin ja menin pojan vierelle. Silitin hänen jääkylmää poskeaan. John yski pienesti ja heikosti, kumarruin pojan ylle ja suuntelin tätä hitaasti, ”Voi John...” kuiskasin hiljaa. Kyyneleni tippui hänen vaatteille ja iholle. John raotti hiukan silmiään ja ojensi kätensä pyyhkien kyyneleeni pois, ”Natasha... älä itke”, hän sanoi heikosti.
Katsoin Johnin silmiä, ”Lupaathan pysyä elossa?” Poika yskäisi taas heikosti ja hymyili rohkaisevasti, muttei sanonut mitään. Nielaisin ja yritin hymyillä takaisin.
John silmät sulkeutuivat ja hoitaja työnsi minut pois, ”Häntä ei saa rasittaa. Se voi olla hengen vaarallista” Nyökkäsin, vilkaisin vielä nopeasti Johnia ja menin sitten ulos huoneesta.
Jäin nojaamaan vastakkaiseen seinään ja tuijotin hytin ovea. Valuin hiljalleen seinää pitkin, päätäni pidellen.
Istuin siinä varmaan puolituntia kunnes ovesta tuli ulos nainen, ”olen todella pahoillani... hän on erittäin huonossa kunnossa. Olisi ihme jos hän selviäisi. Voit mennä hänen luokseen vielä” Hätkähdin ”E-erittäin huonossa kunnossa? Ihme jos s-selviäisi?” Änkytin hätääntyneenä. Tunsin kuinka selkärankani värähti epämukavasti ja menetin raajojeni hallinnan. Yritin nousta seisomaan, mutta se ei kertakaikkiaan onnistunut.
Nainen katsoi minua anteeksipyytävästi ja katosi toiseen huoneeseen, milloin sain vihdoinkin jalkani toimimaan jotenkuten ja nousin huojuen seisomaan.
Alahuuli vapisten avasin huoneen oven ja astuin sisälle. ”Jo-John?” Kuiskasin ja menin täristen peremmälle huoneeseen. Istuin penkille, joka oli sängyn vierellä. Huomasin kuinka John yritti puhua jotain - tai edes avata silmänsä -, muttei onnistunut.
”John. Ei sinun tarvitse puhua. Älä tee mitään. Rasitut siitä liikaa”, yritin sopertaa ääni vapisten. Pidin Johnin kylmää kättä kädessäni ja annoin siihen pienen suukon kyynelten valuessa silmistä.
”Rentoudu vain. Kaikki on ihan hyvin”, kuiskasin, vaikka tiesin valehtelevani - niin Johnille, kuin itsellenikin. Yritin hengittää syvään ja rauhoittua, mutta se ei onnistunut.
Annoin suudelman Johnin kylmille huulille kyyneleen vierähtäessä pojan kasvoille, ”Et sinä kuole... sinä selviät tästä hengissä. Minä uskon sinuun”, kuiskasin ääni vapisten. Painoin käteni siihen missä Johnin sydän oli, se pamppaili vielä, mutta heikosti. Painoin pääni Johnin rintaa vasten ja itkin - itkin enemmän kuin koskaan ennen, enkä aikonut lopettaa.
Viimeisllä voimillaan John nosti kätensä ja silitti hiuksiani. Hän avasi heiveröisesti silmiään ja sanoi: ”Hyvästi Natasha”. Katsoin silmät kyyneleistä märkinä Johnin kiinni painuvia silmiä, ”Ei... John. Sinä et kuole! Tuo on vale... Et voi kuolla vielä. Älä valehtele minulle! Avaa silmäsi ja sano tuon olevan valhetta! John...sano... sano sen olevan.. valhetta...”, huusin kyynelten seasta. John virnisti hyvin heikosti, sitten en enään tuntenut hänen sydämen pamppailevan, en enään kuullut hänen raskasta hengitystä.
”...ei...e..i...”, sain sanottua hiiren hiljaa. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin yksi toisensa jälkeen. ”EI!!” Kiljaisin lopulta niin että koko laiva kaikui. Tuttu nainen ryntäsi huoneeseen parin miehen kanssa. Nainen ohjasi minut ulos huoneesta minun rimpuillessa vimmatusti, ”Ei! John..!” ”Hän on jo kuollut, emmekä voi tehdä sille mitään”, nainen sanoi haikeana, katsoen minua silmiin.
Kuollut, kuollut, kuollut - tuo sana kummitteli mielessäni kuin mörkö sängyn alla. ”Eih!” Voihkaisin, ”se ei ole totta. Tämä on vain... vain...” Nainen nyökkäsi pienesti ja hymyili rohkaisevasti - samalla tavalla kuin John oli hymyillyt puolituntia sitten. Nainen halasi minua hellästi ja minä vastasin halaukseen. Itkin naisen olkaa vasten - tuntui aivan kuin olisin tuntenut hänet aina, syntymästäni lähtien, tai kauemminkin.
Nainen taputti varovasti selkääni. ”Hän on aina mukanasi, sydämessäsi”, hän sanoi lohduttavasti ja katsoi silmiini. Astuin askelen kauemmas naisesta ja nyökkäsin. Pyyhkäisin sormellani silmiäni ja hymyilin varovaisesti, ”Aina mukana.. sydämessäni”, sanoin hiljaa katsoen naista. ”Kiitos..” Mumisin naiselle ja hymyilin pikkuriikkisen, sitten lähdin takaisin hyttiini.
Istuin sängylleni ja silmiini osui - mikäpä muukaan kuin - Johnin laukku, josta pilkotti hänen tavaroita. Nousin hitaasti sängyltä ja kyykistyin laukun viereen. Vetäisin sieltä Johnin lempi paidan ja rutistin sitä niin kovaa kuin saatoin. Haistoin siinä Johnin tuoksun - Johnin, jota ei enään ollu olemassakaan.
Ei, kyllä hän oli olemassa, sydämessäni. Hymyilin pienesti ja menin makuulle hyti lattialle Johnin paita sylissä. Purskahdin taas vuolaaseen itkuun.
Miten elämäni tästä nyt jatkuisi?
Miten selviäisin ilman Johnia?
Nämä kysymykset pyörivät päässäni, kunnes nukahdin.

Seisoin satamassa, ilme hyvin vakavana, odottamassa äitiä joka hakisi minut. ”Natasha kulta! Miten sinä voit?” Äitini iloiset kasvot ilmestyivät pylvään takaa halaamaan minua. Kohautin hiukan olkiani, äiti katsoi minua kummissaan ”eikös Johninkin pitänyt tulla?” Kuullessani Johnin nimen menetin malttini täysin ja purskahdin itkuun äidin olkaa vasten.
Äiti taputti kömpelösti päätäni, ”mikäs sinulle nyt tuli?” ”Jo...John on.. hän on..” En saanut sitä sanaa suustani - en sitten millään.
”Onko se kamala lurjus jättänyt sinut jonkun muun tytön takia? Häh? Minähän sanoin sinulle että hän on...” ”...kuollut... John on kuollut!” Äiti katsoi minua silmät pyöreinä, ”O-olen kamalan pahoillani, että puhuin sellaista. Vo-voi ei...”
Itkin kauan äitini olkaa vasten kunnes kuulin monta tuttua ääntä kauempaa - Elina, Anthon, Mathias ja Melissa!
Vilkaisin heitä, vaikka en kunnolla nähnytkään. ”Natasha! Ihanaa että palasi. Toitko sinä tuliaisia?” Elina kysyi innoissaan juosten luokseni, ”O-oletko sinä itkenyt? Missä John on?”
Äiti vei heidät vähän kauemmas ja selitti tilanteen. Seisoin paikallani - kasvot valkeina kuin lakana - ja tuijotin ilmeettömänä eteeni.
Pian kaikki tulivat taas luokseni, jotkut mutisivat ottavansa osaa, jotkut vain tuijottelivat maata. Sitten Melissa halasi minua, ”En tiedä miltä sinusta tuntuu, mutta osaan kuvitella. Olen todella pahoillani puolestasi ja olen myös aina tukenasi” Nyökkäsin, kun en muutakaan osannut tehdä.
Vilkaisin muihin; Elina katsoi maata osaamatta sanoa mitään; Mathias seisoi paikallaan painoa toiselta jalalta toiselle vaihdellen; ja Anthon katsoi minua myötätuntoisesti ja jotenkin lempeällä katseella. ”Öh... Mennään kotiin”, sanoin varovaisesti. Äiti oli samaa mieltä, joten tiemme erosivat pian. Laitoin oman laukkuni, sekä Johnin laukun äidin auton takakonttiin.

Viikot kuluivat ja aloin jo vihdoin päästä oikeaan päivärytmiin. Mieltäni kaivoi Johnin kuolema, enkä sen takia osannut nauttia Suomessa olosta.
”Natasha, me myöhästymme pian. Laita nyt nopeasti se uusi mekkosi päälle ja tule!” Äiti huusi alhaalta. Vetäisin mekon päälleni ja katsoin itseäni peilistä.
Äiti ilmestyi ovelle, ”Natasha, mikä kestää? Onpas se mekko tiukka...”
Katsoin kummissani peilikuvaa, vaikka olin syönyt hyvin vähän - johtuen masennuksesta - mahani näytti isommalta kuin mitä se oli Saksasta lähtiessä. ”Hmm..” Äitini mumisi ja tuli lähemmäs kokeillen vatsaani.
”Natasha-kulta. Luulen... Luulen että sinä olet raskaana”, äiti tuijotti minua ilmeettömänä. ”Anteeksi... MITÄH?!” Tuijotin peilin kautta äitiäni ja siirsin katseeni vatsaani - se tosiaan näytti isolta, mutta miten muka voisin olla raskaana? Enhän minä ollut koskaan... Ellei... ellei se ilta discossa....
Punastuin hennosti ja käännyin äitiäni päin, ”Eihän se voi olla mahdollista...?” ”Kyllä sinun kuitenkin kannattaa testi tehdä. Harvoin olen erehtynyt, kun olen sanonut jonkun olevan raskaana”, äiti sanoi varmana. ”Mu-mutta...” Yritin, mutta äiti kääntyi lähtiäkseen, ”Ehkä olisi parasta peruuttaa illallinen”
Katsoin äitiä hämilläni, voisinko muka oikeasti olla raskaana? Nielaisin hiljaa ja istuuduin sängylle hämmentyneenä, ”Käyn ostamassa sinulle sen testin. Palaan puolentunnin sisällä”, äiti sanoi hymyillen hiukan, mutta näin hänen silmissään pelkoa ja jännitystä.
Istuin sängyllä miettimässä asioita, niin kauan kunnes äiti tuli kaupasta. Ryntäsin alas ja nappasin äidin ojentaman kotelon.
Menin vessaan ja rupesin lukemaan ohjeita. Napsautin oven lukkoon, istuuduin pöntölle ja aloin tekemään mitä ohjeissa neuvottiin.
Noin kymmenen minuutin päästä raotin ovea ja katsoin äitiä, joka oli koko sen ajan odottanut siinä. ”No?” Äiti kysyi jännittyneenä, ”Se oli... positiivinen”

***

Tataa~
Siinä oli siis minun ja -Crawfish-in tarina Natasha Guidesta. :3
Toinen osa on jo tekeillä.
Toivottavasti jaksoitte lukea ja teksti miellytti.
Kommentit ovat myös aina tervetulleita! n________n

Wääh ;_;

John kuoli. Se oli paras hahmoo~

*Pitää Johnille hautajaiset*

*Hyökkää mukaan hautajaisiin*
Byäääh~ John! Minun pikku poikani. Kalsari-John 8'<

*Mukaan vaan hautajaisiin*
Hän oli niin hyvä poika ;(

*Itkulätäkkö*

- Johnn~ Rauha hälle. .___.'

Jep jep. Mutta Redi, mitä menit tekemään? O__O Nyt vainoan sinua loppuelämäsi! Menit lukemaan etukäteen *pelottelevaistä pahisnaurua*

Oma vikas Nishu, kun tungit tän tänne.

;___; Byääh~ Tyhmä varhaiskaali! Tyhmä! >___<