Osa#1

Haru haukotteli ja kävi nappaamassa yhden särkylääkkeen ennen kuin kantoi tavarat keittiön pöydälle. Hän kutsui sitten Cocon sisälle ja sulki takapihan oven. Mies asteli keittiöön ja alkoi väsätä muutamaa leipää itselleen.

Daiki vetäisi valkean t-paidan, sekä harmaat farkut, ylleen hörppien siinä sivussa aina kahviaan. Muki tyhjenikin juuri sopivasti kun hän sai toisenkin sukan jalkaansa.

Talsien keittiöön Daiki päätti vielä ottaa toisen kupillisen, ja täytti täten mukinsa jälleen piripintaan kahvia, jonka sekaan ei mitään pistänyt. Mitä nyt turhaa pilata hyvää kahvia sokerilla tai maidolla.

Pian ovikello soi ja Haru asteli avaamaan oven. Hän päästi Miyun sisään hymyillen hivenen. Miyu astui sisään ja näytti olevan melko huonossa hapessa. Hän oli vielä yksikseen kotona ryypännyt puolipulloa viiniä illalla.

Miyu säpsähti huomatsessaan Daikin ja katseli tuota hetken aikaa ennen kuin istahti vain alas.

Haru asteli istumaan Miyua vastapäätä ja alkoi laittamaan tuon kynsiä hiljaisena.

Daiki kuuli jo eteisestä Miyun äänen, joka tuntui iskevän läpi hänen tajuntansa. Hän seisoi kahvinkeittimen luona selkä tulijoita kohti, laski tyhjäksi juomansa kahvikupin lavuaariin. Hän käännähti sitten silmät välttäen Miyua. Ihan muodon vuoksi, ja Harun takia, hän nyökkäsi tervehdykseksi Miyulle, ennen kuin asteli ulos keittiöstä. Seeelvä, äkkiä pois.

Miyu nyökkäsi vain Daikille tervehdykseksi eikä kiinittänyt mieheen yhtään sen enempää huomiota kuin tuokaan häneen. Hän oli jo kokenut tarpeeksi nöytyytystä.

Haru vilkaisi Daikia ja laittoi vain Miyun kynsiä kunnes kuuli vinkaisun olohuoneesta.
-Coco?, hän kysyi ja pahoitteli Miyulta ennen kuin nousi. Hän löysi koiran kyljellään makaamassa ja vinkumassa.
-Rakas? Mikä hätänä?, Haru kysyi huolissaan ja nosti koiran syliinsä huomaten että Cocon toisesta tassusta tuli verta.
-Daiki! Mun pitää lähteä eläinlääkäriin. Jää sä tänne pitämään Miyulle siksi aikaa seuraa, hän sanoi ja asteli eteiseen koira sylissään.

Daiki kurkkasi vierashuoneesta hämmentyneenä kun kuuli uikutusta ja Harun sanat. Hän kiiruhti sitten eteiseen vilkaisten Cocoa kulmat hivenen rypyssä, huolesta.
"Kyllä mäkin voin sen viedä", hän ehdotti sitten tajutessaan, että joutuisi tosiaan jäämään kahden Miyun kanssa.
"Olin muutenkin lähtemässä Chojiron luo..."

-Ei. Mä meen Cocon kanssa, Haru sanoi ja katsoi hetken tuimana Daikia ennen kuin nappasi avaimet mukaansa ja avasi oven.
-Pysy täällä. Ei mulla varmaan kauaa mee, hän sanoi ja huuteli heipat Miyulle ennen kuin hävisi ovesta ulos.

Miyu puri huultaan ja laski kädet syliinsä. Hän vilkaisi nopeasti eteisen suuntaan.

Daiki jäi vain katsomaan edessä kiinni sulkeutunutta ovea, jonka taakse Haru, loukkaantunut Coco sylissään, oli kadonnut.
Parin sekunnin ovea tuijotettuaan hänen suustaan purkautui liuta kirosanoja ja hän paineli vain takaisin vierashuoneeseen sen oven perässään sulkien. Toivottavasti Miyu tajusi, ettei häntä huvittanut tuon seurassa olla, vaan jättäisi hänet omiin oloihinsa.

Miyu katseli hetken ovea ennen kuin puri huultaan. Hän nousi sitten ylös ja asteli vierashuoneen ovelle koputtaen siihen.
-Mä taidan mennä...ano Harulle että soittelöen sille sitten tässä kun ehdin tulemaan uudestaan, hän sanoi oven läpi ja jäi odottamaan vastaisiko Daiki mitään.

Daiki sulki välittömästi silmänsä kuullessaan koputuksen ovelta. Itseasiassa hän oli jäänyt nojailemaan oveen sen tälle puolen. Hän tuhahti vain äänettömästi, mitään Miyulle vastaamatta. Mutta tottahan toki hän Harulle kertoisi, mutta miksi vaivautua sitä Miyulle sanomaan.

Daiki tunsi olonsa kuin miksikin pakenijaksi ja pelkuriksi sulkeuduttuaan käytössään olevaan huoneeseen vain samassa talossa sillä hetkellä olevan heiveröisen miehen takia. Hah. Mitä ihmettä sille entisajan kapinalliselle ja puoltansa jämäkästi pitävälle Daikille oli oikein tapahtunut?

Miyu katseli ovea hetken aikaa ja huokaisi painaen otsansa ovea vasten.
-...Mä koitan pysyä poissa niin ettet nää muo enää koskaan..mä oon pahoillani, hän sanoi sitten hiljaa ennen kuin käänähti ja asteli eteiseen jääden sinne pistämään kenkiä jalkaansa.

Daiki avasi silmänsä ja tuijotteli vain katonrajaa hänestä nelisen metrin päässä, yläviistossa. Vuhuu, jee. Nyt hän ainakin sai Miyun pois päiväjärjestyksestä. Mutta miksi sitten tämä outo, katuva ja surullinen tunne?
Hän puraisi rajusti kieltään ja työnsi itsensä ovesta nojaamasta. Hitto soikoon, tämä oli riemullinen tapaus. Ihanaa aikaa.

Kuului vaimea kumahdus kun Daiki löi päänsä vasten seinää vieressään. Hän ähkäisi hiljaa ja kyykistyi istumaan huoneen lattialle jalkansa suoristaen.

Miyu vilkaisi vielä Daikin ovea ennen kuin asteli ulos asunnosta ja lähti huultaan purren kotia kohti. Hän huokaisi ja päätti matkalla käydä hakemassa pusillisen roskaruokaa mukaansa.

Daiki kuuli oven vaimean kolahduksen eteisestä, ja arvioi Miyun häipyneen. Hän istui siinä paikoillaan jokusen minuutin, ennen kuin kurotteli kännykkänsä käteensä valiten siitä numeron.
"No hei, kulta. Onko juhlissa kivaa?"

Miyu huokaiis ja muutaman kymmenen minuutin päästä pääsi kotiin. Hän tervehti kissoja ja antteuuaan niille ruokaa hän lysähti sohvalle roskaruokiensa kanssa. Hän pisti sitten television päälle ja jäi katselemaan kun eräältä kanvalat tuli putki romamttisia komedia elokuvia.

Daiki suloi kännykän takaisin taskuunsa, kun oli mieltään hieman ensin piristäny Akiton kanssa juteltuaan. Poika oli niin innoissaan kertonut kaikista niistä lahjoista, joita hänen kaverinsa Jun oli saanut, ja höpötti myös omista lahjatoiveistaan, että ei Daiki saanut pientä hymyä estettyä, mikä huulille oli pyrkinyt.

Mies kaappasi lompakkonsa ja avaimet mukaansa lähtien sitten asunnosta. Tuskin Harua haittasi se, että hän ei ollut täällä enää kun ei Miyukaan ollut. Pääsipähän hän vihdoin veljensä luo sairaalaan.

Miyu ahtoi itsensä vain täyteen ruokaa ja makasi peiton alla tuijotellessaan elokuvaa. Hän puri hivenen huultaan ja huokaisi. Hänestä oli naurettavaa että joku mies vaikutti häneen näin mutta samalla hän pelkäsi että mitäs jos hän ei enää koskaan tuntisi ketään muuta kohtaa näin. Miiyu oli tullut kuitenkin siihen tulokseen että olisi parempi vain pysyä erossa Daikista.

Daiki oli istuskellut sellaisen tunnin Chojiron luona ja teki nyt lähtöä. Hän oli jälleen purkanut mieltään ja ajatuksiaan tuolle, yhä vain nukkuvalle veljelleen. Aina kun hän oli saanut puhuttua mielensä selväksi oli kuin raskas kivi hänen sydämellään olisi vierähtänyt muutaman millin syrjään. Ja se jos mikä tuntui vapauttavalta.

Daiki nousi tuoliltaan ja taputti pari kertaa napakasti veljensä reittä, jonka peitto eristi tehokkaasti viilennetyltä huoneen ilmalta, pitäen lämpimässä. Hän käänsi katseensa juuri, ettei nähnyt pientä vavahdusta, minkä kosketus sai Chojirossa aikaan. Talsi vain kädet syvälle housun taskuihin tungettuna ulos huoneesta, koko sairaalasta.

Mies vain hartaasti toivoi, että velipoika heräisi, ennen kuin tuo todettaisiin kasvikseksi ja lähetettäisiin hoitokotiin, vai pitäisikö sanoa kasvimaalle, puutarhaan, sieltä sairaalasta huonetta viemästä.

[Vai oliko se vihannes?:'D]

Nobu pakkais tavaroitaan ja kirjoitteli muutamaan paperiin allekirjoituksensa. Hän kiitti sitten vielä lääkäriä hymyillen hivenen ennen kuin asteli ulos huoneestaan ja lähti kohti sairaalan uloskäyntiä kaivellen puhelimensa esiin. Hän astui sitten ulos ja jäi hetkeksi ympärilleen ennen kuin jäi näpyttämään puhelintaan.

Daiki pyyhälsi sairaalasta tarkemmin huomiota kiinnittämättä ympäristöönsä. Hän tupsahti päin jotain miestä ajatuksissaan ja mutisi vain pahoittelunsa, jatkaen matkaansa ohimoaan hieman hieroen. Jostain syystä häntä ei yhtään huvittanut palata vielä kotiin. Lie vaikka Haru alkaisi syyttelemään häntä siitä, että Miyu oli lähtenyt. Tai ehkäpä jopa muistaisi eilisillan keskustelut.

Niinpä mies päätti vain lähteä kuljeksimaan ympäri Tokioa. Voisihan sitä lopultakin käydä tustumassa siihen toiseen kaupunginpuoliskoon, jota hän ei vielä tuntenut.

-

Yura loi vain lievän mulkaisun mieheen, joka häneen oli törmännyt. Pudisti sitten hieman päätään katsahtaessaan tuon perään. Hän jatkoi matkansa sairaalan oville, jossa Nobu jo seisoi.

"Hei, kulta", mies tervehti Nobua ja kietaisi kätensä turvallisesti tuon vyötärön ympärille.

Yura oli hyvällä tuulella. Hän oli eilen illalla päässyt kuin päässytkin sen paskiaisen luo poliisiasemalla. Antanut tuon maistaa hänen lujaa nyrkkiän oikein ilolla. Olihan sitä sitten tietenkin poliisit paikalle rynnänneet ja hänet kaltereiden taakse yöksi pistäneet kun oli väkivaltaiseksi käynyt. Poliisiasemalla vielä. Mutta ei se Yuran mieltä lannistanut. Hänhän oli saanut sen teoillaan mahtailevan äijän matelemaan jaloissaan ja anelemaan, että hän lopettaisi upottamasta jalkateriään tuon kylkiluiden väliin. Vannomaan, ettei enää vahingossakaan astuisi kilometrisäteelle Nobusta.

Yura oli aamulla putkasta päästyään kiiruhtanut kotiin, pesulle ja vaatteet vaihtamaan. Joi vain pikaiset kahvit aamiaiseksi ja sitten sairaalalle Nobua noutamaan.
Poliisi oli aamulla taannut, ettei Yurasta mitään hälyä tehtäisiin. Olisi tuo siinä samassa tunnekuohussa samoin tehnyt. Siinä oli ollut tunteikas poliisi, pöristelisiköhän pitkälle noin...

-

Tonbo oli lähtenyt Tokiota kiertelemään kun Sachi oli töihin lähtenyt. Oikeastaan Sachilla oli ollut hyvin aikainen aamuvuoro poliisiasemalla vahdissa ja soi näin Tonbolle loistotilaisuuden oman ajan viettoon.

Poika oli kierrellyt kaikissa vastaantulevissa, makeilta näyttävissä kaupoissa ja liikkeissä. Enimmäkseen vaate- tai musiikkipuodeissa. Ilman rahaa tosin. Ei äiti häntä tänne ollut päästänyt shoppailemaan.

Tonbo bongasi edestään jälleen uuden vaatekaupan. Hänen huulilleen nousi innostunut hymy ja poika hyppelehti tien yli putiikkiin. Lisää unelmavaatteita!

Miyu makoili vain sohvalla peiton alla ja ahmi ruokaa tuijotellen elokuvia. Hänen kissansa lekottelivat miehen jalkopäissä nukkumassa ja kehräsivät hiljaisesti. Miyu huokaisi ja käänähti hivenen. Daiki pyöri vain hänen ajatuksissaan vaikka hän kuinka koitti työntää miestä pois mielestään.

--

-Hei, Nobu sanoi hymyillen ja suukotti hellästi Yuraa katsellen tuota hetken aikaa.
-Miten sun yö meni?, hän sitten uteli ja silitteli miehen selkää kierettyään toisen kätensä sinne. Hän haukotteli ja lähti tuon vierellä kävelemään.
-Mennäänkö mun vai sun luo? Ois mukavaa jos asuttais yhessä..., hän sanoi ja kohotti varovasti katseensa Yuraan.

--

Nori nojaili jälleen tiskiin ja selaili muotilehtiä. Hän kohotti katseensa kun ovi kävi ja jäi katselemaan liikeeseen ilmestynyttä poikaa hetkeksi aikaa.
-Moi? Voinko mä jotenkin auttaa?, hän uteli ja asteli tiskin takaa pois.

"Hyvin meni", Yura sanoi vain Nobun kysyessä hänen yöstään. Hän piti kätensä tuon lanteilla kävellessään.

Nobun äkillinen vihjaus yhteenmuutosta sai Yuran pään hieman pyörälle.
"Ah.. No tyydytään nyt toistaiseksi tämän hetkiseen tilanteeseen", hän vastasi painaen suukon Nobun hiusten peittämälle ohimolle.
"Mennään sun asunnolle."

-

"Eeet, kattelen vaan", Tonbo vastasi katse arvioivana edessään olevissa vaatteissa, joita selaili innoissaan läpi.
"Toistaiseksi", kuului vielä pojan mumistu lisäys kun hän löysi upean nahkaisen takin. Tähän hän kyllä tinkisi ja kerjäisi äidiltä rahat.

Nobu katseli Yuraa hetken ja hämmentyi hivenen itsekkin. Hän kuitenkin pysyi hiljaisena ja nyökkäsi vain.
-Umm...joo, hän totesi sitten ja jäi tuijottelemaan eteensä. Olivathan he olleet Yuran kanssa yhdessä jo reilusti yle vuoden. Mikä hänessä oli sellaista ettei toinen hänen kanssaan yhteen haluaisi muuttaa? Juoksiko mies vielä iltaisin baarissa iskemässä nuoria naisia joiden kanssa vietti yöitään. Hän puri huultaan hivenen ja pysyi hiljaisena oman asunnon ovelle asti. Hän avasi sen sitten ja asteli peremälle katsellen hetke ympärilleen.

--

-Okei. Sano vaan jos tarvit apua, Nori sanoi hymyillen ja jäi taas selailemaan lehteä hiljaisena vilkaisten kuitenkin aina sillointällöin tuon liikkeessä olevan pojan suuntaan.
-Etsitkö jotain tiettyä vai katseletko vaan?, hän lopulta uteli.

Yura päästi kätensä Nobun vyötäisiltä vasta kun he saapuivat talon ovelle. Hän meni sitten Nobun perässä sisälle jättäen kengät eteiseen.

"Mites sun jalka ja käsi voi?" Hän kysäisi hellästi sipaisten Nobun hiuksia siirtyessä peremmälle. Ties vaikka rasittuisi jalka kävelystä tai jotain.

-

Tonbo kohotti nyt katseensa kohottaen hieman kulmiaan.
"Kattelen, mutta tuun ostaan myöhemmin. Varmana", hän totesi hieman virnistäen ja jäi sitten katsomaan tuota tiskin takana olevaa myyjää hetkeksi. Hetken hän räpytteli silmiään, muistellen liikkeen nimeä ja sitten pojalla välähti.
"Hei, mä tunnen sut!"

-Ihan hyvin..lääkäri anto särkylääkkeitä mutta en tiedä tarvitsenko niitä ollenkaan, Nobu sanoi hymähtäen ja kohautti olkiaan. Hän haukotteli ja asteli sitten vaatekaapilleen jääden kaivelemaan vaatteita itselleen. Hän oli nukkunut yönsä melko huonosti sairaalassa siellä käytävällä oli koko ajan rampannut joku. Hän vilkaisi Yuraa nopeasti ennen kuin alkoi vaihtaa ylleen pitkää valkoista hametta ja turkoosia toppia.
-Mikset sä halua muuttaa mun kanssa yhteen? Nobu lopulta kysyi ja kääntyi Yuran puoleen jääden katselemaan tuota kysyvästi.

--

-Tunnet mut?, Nori kysyi silmiään räpytellen ja katseli poikaa pitkään. Hän koitti kaivella mielensä perukoista olisiko joskus nähnyt toisen mutta ei omasta mielestään.
-Mistä sä mut tunnet?